keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ingrid Hedström: Ihmiskoe


Suom Minerva, 2015
Jälleen uusi dekkarikirjailijatuttavuus tämä Ingrid Hedström. Kirjailija kuljettaa rinnan kahta tarinaa, joista toinen sijoittuu Taalainmaalle ja juontaa juurensa 30 vuoden taakse jolloin 13-vuotias Mikael katosi polttopuiden hakumatkalla. Mikaelia ei koskaan löydetty ja hänen katoamisensa jäi mysteeriksi. 30 vuotta myöhemmin diplomaatti Astrid Sammils muuttaa enoltaan perimälleen tilalle Taalainmaalle. Enon tavaroiden joukosta löytyy pipo, joka Mikaelilla oli päässään kadotessaan. Astrid sukeltaa menneeseen ja alkaa selvittää, mitä Mikaelille on tapahtunut apunaan syrjäytynyt  Carina, joka erinäisten vaiheiden jälkeen päätyy Astridin kumppaniksi tutkimaan katoamistapausta sekä Lars-enon lapsuuden traumoja  vajaamielislaitoksessa, jossa tuntuu olevan kaikenlaisia luurankoja kaapissa. 

Samaan aikaa Bukarestissa lääkäri Gabriela Dumitru on mukana tutkimuksessa, jossa testataan uutta lääkettä, jonka toivotaan auttavan tupakoinnin lopettamisessa. Tutkimuksesta poisjääneiden osuus on kuitenkin poikkeuksellisuuden suuri, ja heidän keskuudessaan alkaa esiintyä tapahtumia, jotka saavat Gabrielan haistamaan, että jokin on pielessä. Hän alkaa selvittää asiaa mutta samalla hänen lähipiirinsäkin joutuu vaaraan. 

Lääketieteen etiikka on aihe, joka dekkarikirjallisuudessa kiehtoo aina, ainakin minua. Samalla viehätyin näiden kolmen naisen, Astridin, Gabrielan ja Carinan hahmoista. Astrid, rakkaudessa pettynyt ja erään ylilyönnin jälkeen diplomaatintyöstäänkin hyllytetty tarmokas amatsoni ei pienestä hätkähdä. Gabrielan mies työskentelee ulkomailla, mihin Gabriela ei halua eikä voi häntä seurata, koska haluaa olla lähellä sairasta äitiään. Samalla hän on käytännössä pienen Alexandru-pojan yksinhuoltaja. Gabriela on värittömämpi hahmo kuin räväkkä Astrid, mutta heissä on samaa se, että he haluavat totuuden paljastusta ja oikeuden voittamista keinoja kaihtamatta. Ja Carina on mahtava tyyppi, äiti ja isoäiti mutta samalla karismaattisten renttumiesten naispuolinen vastine. Maailma on potkinut häntä päähän eikä hän epäröi potkia takaisin. Karhean pinnan alla Carinassa on paljon samaa kuin Astridissa ja Gabrielassa, hän ei epäröi panna kaikkea likoon oikeuden voittamiseksi.

Taidokkaasti kirjailija punoo nämä kaksi tarinaa yhteen ja lopussa asiat loksahtelevat kohdalleen aikamoisten käänteiden jälkeen. Ihan kaikkiin kysymyksiin ei vastausta löydy, vaan ne jäävät lukijan pääteltäviksi kuten hyvässä kirjassa pitääkin. Juurikin ne ihmissuhteisiin ja romantiikkaan liittyvät. Pidin kovasti, ja haluaisin tutustua kirjailijan tuotantoon laajemminkin. Löysin netistä tiedon, että Ihmiskoe aloittaisi uuden, Astrid Sammilsista kertovan sarjan. Toivottavasti näin on, ja Ihmiskokeessa avoimeksi jääneet kysymykset saavat vastauksen. 

tiistai 15. elokuuta 2017

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu


Myllylahti, 2017
Edellisessä Häivähdyksiä - erityinen elämäni -kirjassaan Marja Korhonen kertoo siitä, miten hän sai aivorunkotukoksen ja sitä seuranneen hoitovirheen vuoksi locked-in-syndrooman eli neliraajahalvauksen ja puhekyvyn menetyksen. Marja taisteli kuoleman rajoilta tiensä takaisin omaan kotiin, jossa elää enkeleiksi kutsumiensa avustajiensa kanssa täyttä elämää. 

Tässä kirjassa Marja kertoo elämästään ensimmäistä kirjaa seuranneen menestyksen jälkeen. Hän on saanut kutsuja esiintymään eri tahoille, mm kouluille,  puhumaan selviytymisestään ja erilaisuuden hyväksymisestä. Vaikka Marja on menettänyt kykynsä puhua ja liikkua, hän on löytänyt keinoja tuoda omaa valoisaa elämänasennettaan esiin. Kirja on kirjoitettu kirjain kerrallaan otsahiirtä käyttäen ja voi vaan kuvitella, miten paljon siihen on kulunut aikaa ja työtunteja. Avustajat toimivat tulkkeina esiintymisissä ja haastatteluissa. 

Kirjassa puhuvat myös Marjan läheiset. Avustajat, ystävät, lapset. Avustajaenkelit ovat Marjalle paljon enemmän kuin työntekijöitä. He tekevät mahdolliseksi liikkumisen ja jokapäiväisessä elämässä selviytymisen. He ovat kaikki myös omanlaisiaan persoonia, ja jokaisesta Marja kertoo hauskasti ja lämpimästi. Hurjalta kuulostaa mielestäni, että Marja haluaa viettää yöt yksin kotonaan. Toisaalta ymmärrän sen hyvinkin, joskus pitää vaan saada olla yksin. Ja Marjalle on tapahtunut jo paljon, ei niin mukavia asioita, joten hän on varmasti oppinut elämään päivän ja hetken kerrallaan. 

Kirjaa lukiessa omat pikku krempat ja epämukavuudet alkavat tuntua hyvin pieniltä harmeilta. Moni Marjan kohtalon kokenut eläisi luultavasti laitoksessa muiden liikuteltavana. Marja on sisullaan ja elämänhalullaan ponnistanut vaikeasta tilanteestaan takaisin elämään ja elää täydempää elämää kuin moni meistä ns. terveistä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Pasi Lönn: Lunastaja


Tammi, 2013
Lomalle umpimähkäisesti valittu dekkari yllätti positiivisesti. Pasi Lönn on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta varmasti tulen lukemaan hänen tuotantoaan jatkossakin.

Poliisiromaanin pääosassa ovat Lasse Flink ja hänen kollegansa Riitta Mäkinen. Lasse on leski ja pienen Sara-tytön yksinhuoltaja. Lasse ja Riitta saavat tutkittavakseen oudon murhien sarjan, joilla ei näennäisesti ole yhteyttä toisiinsa. Tapahtumat sijoittuvat Keski-Suomeen, enimmäkseen Jyväskylään. Pasi Lönn on itse rikosylikonstaapeli ja asuu Jyväskylässä, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Onpa hän saanut kirjaan ympättyä ripauksen romantiikkaakin.

Marjukka on avohoitopotilas, joka luulee kuolleensa ja tulleensa jonkinlaiseen taivaan esikartanoon, jossa hänellä on tehtävä. Hän kohtaa Tutorin, joka ohjeistaa häntä karmivissa tehtävissä, jotka Marjukka suorittaa hymy huulillaan. Tutor tekee Marjukalle selväksi, että Lasse Flink on itse pääpaholainen, joka on tuhottava taivaspaikan lunastamiseksi. 

Sitten on Pia Vaahtera, alkoholisoitunut nuori nainen, joka etsii isänsä perintöä, runsasta ryöstösaalista, jota ei koskaan löytynyt. Isä on kärsinyt tuomionsa ja on jo edesmennyt. Pian kanssa saalista etsii vankilasta lomalla oleva miesystävä, jolla on omat suunnitelmansa rahojen suhteen.

Lönn kuljettaa näitä kahta tarinaa taidokkaasti rinnakkain, joskin niillä on yhtymäkohtia vähän. Mutta lukijan mielenkiinto säilyy näin koko ajan, ja kirjaa on vaikea laskea kädestään. Ja kuinkas muuten, loppuratkaisussa sankari pelastuu täpärästi. Mitäpä isä ei olisi valmis uhraamaan tyttärensä vuoksi, ei edes omaa henkeään.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Otava, 2017

Olen joskus pilke silmässä todennut, että lähes kaikki, mitä olen elämässäni oppinut, olen oppinut Anna-Leena Härköseltä. Tämä kirja on hiukan erilainen kuin aikaisemmat, vakavampi. Kirja kertoo juuri 50 täyttäneestä kirjailijasta, Anitasta, joten väkisinkin tulee miettineeksi, onko kirjassa jotain omaelämäkerrallista. Kirjailijan työ on varmaan monen unelma-ammatti, mutta kirjassa tulee vastaan työn toinen puoli. Aloittamisen vaikeus, kangertelu kun tekstiä ei synny, epävarmuus lopputuloksesta. Myöskin epävarmuus toimeentulosta, joka on apurahojen varassa silloin kun tuloja kirjasta ei vielä ole.

Anita haluaa kuolla, ainakin luulee haluavansa. Kirjan aloittaminen laukaisee hänessä masennuksen, kuten aina ennenkin. Pienimuotoisessa syntymäpäiväjuhlassaan hän kysyy ystäviltään, kuka heistä olisi valmis tarvittaessa avustamaan häntä itsemurhassa ja olemaan vierellä, kunnes tiedottomuuden hetki koittaa. Kuten arvata saattaa, ystävien reaktiot vaihtelevat suuresti. Onhan paikalla eri alojen edustajia: puuseppä, pappi, stailisti, kirjailija. 

Onneksi on Sakke, turvallinen aviomies joka seisoo rinnalla kriistä toiseen. Vähän pönäköitynyt puuseppä, jalat maassa -mies. On myös toisenlaisia miehiä. Läheisiä ystäviä, jotka olisivat valmiita myös kuolinavun antamiseen - jos saisivat itse tulla mukaan. Ja sitten niitä, jotka vievät voimia niin paljon että heistä ei jaksa hankkiutua eroon. Ainakaan kiltti Anita, joka tuntee velvollisuudentuntoa myös tällaisia ystäviä kohtaan. 

Kriisi on käytävä läpi, jotta kirja valmistuisi. Anitan rinnalla saamme kokea niin syvimmät kuilut kuin ilonhetket silloin kun kirjoittaminen sujuu ja usko tulevaisuuteen alkaa hiljalleen palautua. Tarinaa kantaa eteenpäin Anna-Leena Härkösen viisaus ja hersyvän ironinen huumori. Nautin taas valtavasti hänen kirjastaan.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Mika Mölsä: Operaatio Ullakko - miten poliisi selvitti miljoonaperijättären sieppauksen

Mika Mölsä - Operaatio ullakko, e-kirja
Crime Time, 2010

Dokumenttidekkari Herlinin suvun miljoonaperijättären sieppauksesta sattui käsiini eräältä kirpparilta.Kun perijätär siepataan, poliisi luulee ensin sieppauksen takana olevan jonkin kansainvälisen rikollisliigan. Monet yhteensattumat tukevat tätä teoriaa. Sieppauksen kuitenkin suunnitteli ja toteutti yksi ainoa henkilö, turkulainen juristi Juha Turunen. Tapaus käynnisti Suomessa ennennäkemättömän poliisioperaation.

Maallikko ei todellakaan ymmärrä, millainen organisaatio poliisissa käynnistyy, kun jotain tällaista tapahtuu. Kaikki keinot ja kaikki mahdollinen tekniikka otetaan käyttöön, yhtäkään kiveä ei jätetä kääntämättä uhrin pelastamiseksi. Miljoonat vaihtavat omistajaa ja Turunen luulee jo suunnitelleensa täydellisen rikoksen ja onnistuneensa sen toteutuksessa. Kiinni jäätyään hän yrittää vielä epätoivoisesti sepittää peitetarinaa säästääkseen edes muutaman miljoonan varmistamaan mukavaa elämää vankilasta pääsyn jälkeen. 

Mölsä on tosiaan haastatellut Turusta hänen istuttuaan vankilassa vuoden yhdeksän vuoden tuomiostaan. Kirja siis kertoo myös Turusen motiiveista ja hänen epätoivoisesta elämäntilanteestaan, joka sai ryhtymään johonkin näin uskomattomaan. Googlailin netistä tietoja kirjan taustasta, ja löysin uhrin äidin veljen Niklas Herlinin blogikirjoituksen, jossa hän kertoo yrityksestään estää kirjan julkaiseminen ja ostaa tekijänoikeudet Mölsältä uhrin ja hänen läheistensä vuoksi. Hän myös pyytää lukijoitaan, etteivät ostaisi tätä kirjaa. Minusta se tuntuu kummalliselta, sillä aikanaan lehdissä kirjoitettiin tapauksesta paljonkin, ja kirjassa sekä uhrista että hänen läheisistään on kirjoitettu hyvin hienotunteisesti, edes nimiä mainitsematta (vaikka toki kaikki tietävät kenestä on kysymys). 

Poliisille suurin haaste tapauksen selvittämisessä oli luultavasti estää tiedon vuotaminen Operaatio Ullakosta. Olihan tekijä kieltänyt ankarasti uhrin omaisia hiiskumatta lunnasvaatimuksesta poliisille. Muuten siepatun henki olisi vaarassa. Tämä tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä, kun satamäärin poliiseja työskenteli lähes kellon ympäri ja kaikki mahdolliset tahot olivat seurannassa. Tässä kuitenkin onnistuttiin, joten valtava respect poliisille - olemme hyvissä käsissä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen

Books on Demand GmbH

Lukaisin tämän "dekkarinovellikokoelman" yhdellä istumalla tuulisena iltana Altassa leirintäalueella. Lainausmerkit siksi, että eivät nämä novellit ihan dekkarimittoja täytä. Yksityisetsivä Jenny Kottonen alias Cotton ja mäyräkoiransa Kepponen selvittävät mysteerin toisensa perään. Näissä novelleissa ei väkivallalla mässäillä, päinvastoin ne ovat varsin herttaisia. Niissä näkyy myös kirjoittajan rakkaus koiriin ja puutarhanhoitoon, joten ainakin minun on Jennyyn helppo samaistua. 

Kaisa Sorola on bloggaaja, joka on julkaissut novelliharrastuksensa tuotokset kirjaksi. Tietynlainen kotikutoisuus näistä tarinoista paistaakin. Oikoluku on myös jäänyt puolitiehen, miesystävä Aimokin muuttuu jossain vaiheessa Maunoksi, ja lukijan on on mietittävä olisiko kyse kuitenkin yhdestä ja samasta miehestä. Mukavaa ja leppoisaa sadepäivän lukemista kuitenkin!

Lasse Nousiainen: Konttaava koomikko

Tammi, 2017

Kirja, jossa on pilkahdus ideaa. Kolmekymppinen stand up -koomikko syntyy uudelleen vauvaksi hyvään perheeseen, rakastavan äidin ja isän esikoiseksi. Vauvalla on kuitenkin aikuisen tietoisuus, ja hän käsittelee vauvatodellisuuttaan keski-ikäisen miehen tietoisuudella. Äidinmaito on ihanaa, mutta välillä tekisi mieli olutta tai paukkua. Äiti on ihana, kaunis, lempeä ja hyväntuoksuinen. Isä kummallinen tunari. Mummon ja vaarin voi sentään hurmata hampaattomilla hymyillä ja pedata mukavia lahjuksentäyteisiä mummolapäiviä tulevaisuuteen. 

Välillä poiketaan vauvelin edellisessä elämässä, oluenhuuruissa ja stand up -lavoilla. Saammeko rangaistuksen synneistämme seuraavassa elämässä, vai miksi vauvan maksa-arvot ovat koholla? Päiväkodissakin on kurjaa ja kaverit lyövät lapiolla ja heittävät hiekkaa silmiin. Onko sitten ihme jos haluaa piirtää vaan hirviöitä mustalla tussilla?

Alussa tarina riemastuttaa, mutta sitten se muuttuu pitkäveteiseksi. Vauva kasvaa, ja aikuisen tietoisuus katoaa hiljalleen lapsenmielen tieltä. Kirjan lopussa odottaa kuitenkin pienoinen yllätys, joten luepa vaan sitkeästi loppuun saakka!