perjantai 13. lokakuuta 2017

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa

Tammi, 2009
Annamari Marttinen on yksi suosikkikirjailijoitani.  Kuu huoneessa -kirja on hänen vanhempaa tuotantoaan, ja luin sen  jo muutama vuosi sitten. Pidin siitä kovin, joten halusin palata kirjaan vielä uudestaan Kirja kertoo työttömästä perheenäidistä Katjasta, jonka elämänpiiri rajoittuu lähinnä seurusteluun perheen  ja hiekkalaatikon reunalla istuskelevien äitien kanssa.

Sitten Katja jaa Satu-ystävältään kasan hyvinvointialan lehtiä, ja valaistuu. Hän alkaa ottaa selvää elävästä ravinnosta ja vaihtoehtolääkkeistä, ja astiakaappi täyttyy itupurkeista. Perheen jääkaapista ei enää löydy maitotuotteita eikä jauhokaapista valkoisia vehnäjauhoja. Perhe on kummissaan, eikä kovin innostunut Katjan uusista tuulista. Katja sensijaan etsii kaikkea mahdollista tietoa henkisestä kasvusta ja löytää lehdistä tietoa kiinnostavista kursseista,  enkeliterapiasta entisiin elämiin. Hän tuhlaa rahansa luontaistuotekaupan tuotteisiin eikä epäröi maksaa luomuhillopurkista kymmenkertaista hintaa kaupan tavalliseen hilloon verrattuna.

Katja osallistuu kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin, joissa voisi edetä henkisessä kehittymisessä. Mutta miksi aurojen ja tsakrojen tutkiminen, kukkatipat ja kivet eivät tuo onnea? Sitten Katja tapaa Erkan, gurun joka saa hänet houkuteltua viikonloppukurssille kauas kotoa puita halailemaan ja raakaruokaa syömään. Kurssin anti on vähän erilainen kuin mitä Katja on odottanut.

Terveellinen ruokavalio ja henkisen hyvän olon tavoittelu ovat hyviä juttuja tiettyyn rajaan saakka. Kirjan Katja on herkkäuskoinen ja vaikutteille altis ihminen, jonka itsetunto on huono, ja näinollen hänelle on helppo syöttää mitä tahansa (maksullista) huuhaata. Eikä löydy onnea onnelasta, vaan Katja alkaa kärsiä oudoista oireista, ja luulee pian sairastuneensa vakavasti. Kirja on hyvin uskottava tänä aikana, kun puhdistavat ruokavaliot, meditointi ja henkinen kehitys ovat pinnalla. Pidän Annamari Marttisen tyylistä kaivautua syvälle kunkin kirjansa käsittelemään aiheeseen. Kirjan opetus kai olisi, että kohtuullisuus ja suvaitsevaisuus ovat hyväksi hyvissäkin asioissa.


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Camilla Läckberg: Noita


Kirjassa palataan aikaisemmista Läckbergin kirjoista tuttuun Fjällbackaan. Ja Fjällbackassa tapahtuu taas. Pienelle maatilalle metsän reunaan on muuttanut pieni perhe, isä, äiti ja 4-vuotias Linnea eli Nea. Talon tarina on karu, 30 vuotta aikaisemmin talossa asuneen perheen myös 4-vuotias tytär Stella katoaa ja löytyy murhattuna. Murhasta joutuvat vastuuseen silloin 13-vuotiaat tytöt, ystävykset Helen ja Marie, jotka hoitivat Stellaa. Tytöt tunnustivat murhan, mutta välttivät vankilan nuoren ikänsä vuoksi. Sittemmin he peruivat tunnustuksensa. Mutta sitten Nea katoaa. Voiko olla sattumaa, että myös Nea löytyy surmattuna? Samaan aikaan Marie on palannut Fjällbackaan luotuaan näyttelijän uraa Hollywoodissa.

Poliisiasemalla murhaa tutkivat tutut poliisit, Patrik, Paula, Gösta ja aseman pomo Bertil Mellberg, joka tuntuu aina sössivän joka tutkinnan. Patrikin kirjailijavaimo Erica on juuri kirjoittamassa kirjaa Stellan tapauksesta, kun uusi lapsenmurha järisyttää paikkakuntaa. Fjällbackassa on myös vastaanottokeskus, ja paikkakuntalaiset osoittavat pian syyttävät sormensa sitä kohti. Myös Marie ja Helen joutuvat taas epäilyjen kohteeksi.

Kirjassa liikutaan kolmessa ajassa, 1600-luvun noitavainojen ajassa, 30 vuoden takaisen Stellan murhan ajassa sekä nykyajassa, missä etsitään Linnean murhaajaa. Tapahtumat tuntuvat toistavan itseään, mutta totuus ei tietenkään ole niin yksinkertainen. 1600-luvun tapahtumien yhteys nykyhetkeen selviää vasta ihan viimeisillä sivuilla, ja se tuntuu ehkäpä vähän kaukaa haetulta.

Kirjassa on huikeat 687 sivua. Joka sivu on sujuvaa luettavaa, mutta silti jäi ajatus, että kirja voisi olla tiiviimpi paketti niin jännityskin olisi voinut olla tiheämpää. Paikoin kirja sivusi jo romanttisen viihdekirjallisuuden rajoja häineen ja polttareineen. Kirja myös poukkoili aika vauhdikkaasti henkilöstä ja tapahtumasta toiseen, enkä aina ollut kärryillä , jatkuiko edellinen "kohtaus" vai oltiinko jo seuraavassa ja kuka henkilöistä milloinkin oli kyseessä.

Hiukan myös jäi kaivelemaan, miten Läckbergin henkilöt toistavat itseään. Ja onko Fjällbackan poliiseilla eri salassapitosäännöt kuin muilla, kun poliisin kirjailijavaimo osallistuu tutkintaan ja saa myös sitä koskevaa materiaalia mieheltään iltalukemiseksi. Toivottoman Bertil Mellbergin luulisi saaneen kenkää jo ajat sitten, vaikka kirja kirjalta hänestä alkaa kuoriutua myös inhimillisiä piirteitä temperamenttisen avovaimo Ritan ja bonuslastenlasten myötä.

Helenillä on poika Sam, jota James-isä, vanha sotaratsu ei juuri siedä lähellään. Poika on hänen mielestään toivoton vätys silmärajauksineen ja mustine kynsineen. Ainoa asia, mistä isä voi olla pojastaan ylpeä on tämän ampumataito, jota isä harjoittaa jatkuvasti. Mariella on tytär Jessie, jota kuuluisa äiti ei juurikaan huomioi. Jessietä kiusataan eikä Samiakaan kohdella hyvin nuorten keskuudessa. Kaksi yksinäistä löytävät toisensa, ja alkavat hautoa kostoa. Kostosta muodostuu kirjan loppuhuipennus.

Ihan purematta en tätä kirjaa niellyt. Seuraavassa kirjassaan soisin Läcbergin uusituvan ja uudistavan henkilöhahmojaan. Tuttuun tapaansa Läckberg käyttää Noita-kirjassaankin cliffhangeria eli lopetusta, jossa hahmot jäävät epävarmaan tilanteeseen. Tämä keino on tietysti tehokas koukuttamaan lukija odottamaan seuraavaa kirjaa. Ja se antaa myös viitteitä siitä, että samat henkilöt tulemme tapaamaan myös seuraavassa kirjassa. Ahmin dekkareita, ja tuntuu että aiheet, jotka toistuvat tämän tästä ovat koulukiusaaminen ja turvapaikanhakijat. Ajankohtaisia aiheita, joiden ympärille saa punottua jos jonkinlaisia juonia, mutta silti toivoisin, että uudet tuulet alkaisivat pian puhaltaa.



tiistai 19. syyskuuta 2017

Stefan Tegenfalk: Pianonvirittäjä

Bazar, 2016
Taas minulle ennestään tuntematon dekkarikirjailija, ja tällä kertaa pidin kovasti lukemastani. Ennen 
Pianonvirittäjää häneltä on suomennettu kirjat Vihan aika, Koston vanki ja Pahan kasvot. Lukuelämystä ei kuitenkaan haitannut, vaikka en ollut aikaisempia kirjoja lukenut, vaikka joissain kohtiin niihin viitatiinkin. Kuitenkin kiinnostaa, mitä on tapahtunut aiemmissa kirjoissa 27-vuotiaalle rikostutkintaryhmän jäsenelle Jonna de Bruggelle, joka työstää terapiassa aiemmin työssä tapahtuneita traumaattisia asioita. Jonnan tietää olevansa adoptoitu, ja tässä kirjassa hän myös kiinnostuu biologisista vanhemmistaan ja adoption syistä, ja saakin selville raskaita asioita. Jonnan tutkijaparina on kuusissakummenissä oleva, pian eläkkeelle jäävä Walter Gröhn, jolla hänelläkin on omat menneisyyden painolastinsa. Walterin rooli jää kuitenkin kirjassa vähäisemmäksi kuin Jonnan.

Yksi kirjan päähenkilöistä on Linnea, 16-vuotias tavattoman lahjakas pianisti. Linnean vanhemmat matkustavat maailmalla työn merkeissä, eivätkä paljoa piittaa tyttärestään, joka onkin kasvanut vaihtuvien lastenhoitajien huomassa. Linnea on julman ja häikäilemättömän koulukiusauksen kohde, ja kiusaaminen on sekä fyysistä, henkistä että somemaailmassa tapahtuvaa.  Kiusaajia ovat Erica, Adriana ja Felicia sekä muutamia muita nuoria. Linnea on täysin yksin, hänellä ei ole ketään aikuista tukenaan. Ainoa, jolle hän huoliaan purkaa, on nettiystävä Daniella. Sitten eräänä päivänä Linnean kotiin tulee iäkäs pianonvirittäjä Hermann, ja vihdoin Linnea tuntee saavansa kuuntelijan ja ymmärtäjän. Hermann myös ymmärtää Linnean poikkeuksellista lahjakkuutta pianonsoittajana. 

Sitten järven rannasta löytyy 16-vuotias tyttö, joka on murhattu brutaalisti. Kirja liikkuu kahdessa ajassa, mutta aikajänne on vain 20 päivää. Kirjailija on hyvin taitava kuvaamaan asioita niin, että lukija ei todellakaan arvaa, mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen, mutta yllättäen lukija joutuu myös pohtimaan kuka mahtoikaan olla uhri. Ja uhreja tulee lisää. 

Koulukiusaaminen tulee kirjassa esiin kaikessa raadollisuudessaan, ja voi vaan pohtia, kuinka monelle tämän päivän lapselle ja nuorelle koulunkäynti on yhtä piinaa, ja usein piina jatkuu koulumatkoilla sekä vapaa-ajalla nettikiusauksen muodossa. Ja kuinka monella ei ole ketään aikuista, jolle asiasta voisi puhua. Linnealle pakotien tuo itsensä viiltely.  Mutta onko kumpikaan osapuoli, kiusaaja tai kiusattu, valmis menemään niin pitkälle että tekisi murhan? Sitä saa pohtia tätä kirjaa lukiessaan, ja yllättyä loppuratkaisusta.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hannu Vuorio: Isän poika

Like, 2012

Hannu Vuorio on minulle ennestään tuntematon kirjailija. Kirjassa on vahvasti yhteiskunnallinen teema, joskaan se ei kerro turvapaikanhakijoista, vaan jo maassa asuvista ja työtä tekevistä maahanmuuttajista. Habib Ray työskentelee ravintolassa, ja haaveilee oman Subway-ketjun ravintolan perustamisesta. Toive ei toteudu, sillä Habib kuolee, joutuu ammutuksi. Myös Koskelassa asuva somalipoika Abdi kokee saman kohtalon. 

Käpylän Karjatalolla lounastaa joka päivä eläkeläismiesten remmi, joiden nimet ovat supisuomalaisesti Virtanen, Korhonen, Nieminen ja Mäkinen. Tuntuu että nimet on keksitty pelkästään lukijan kiusaksi, vielä kirjan loppupuolellakaan ei oikein tahtonut erottaa kuka kukin on. Miehet puivat murhatapauksia kantapöydässään, poliisi taas omalla tahollaan. Tapaukset  tuntuvat kiertyvän jollain lailla miesporukan lähipiiriin, ja poliisikin kiinnostuu heidän tiedoistaan ja mahdollisesta sekaantumisestaan asioihin. 

Tapahtumat liikkuvat pääkaupunkiseudulla, ja jotkut ilmaukset alkavat kirjan edetessä häiritä toistuessaan, esim. kun syödään niin nokitaan ja poliisit ajelevat bilikalla. Muutenkaan kieli ei ole kovin rikasta, ja tapahtumat etenevät kronologisesti aiheuttamatta lukijalle juurikaan haasteita. Vaikka kirja ei yllätyksiä tarjoakaan, se on sujuvaa luettavaa ja eläkeläisremmin osuus tuo mukavaa maallikkonäkökulmaa tapahtumiin.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Hanne Dahl: Vaiettu velka


Myllylahti,2016
Dahlin aikaisemmat, Hauholle sijoittuvat dekkarit ovat jääneet minulle melko tuntemattomiksi, jonkun kai joskus takavuosina luin mutta eipä siitä paljoa jäänyt mieleen. Silloin ei kaiketi vielä ollut tätä kirjablogiakaan. 

Hauholla toimii matkailuyritys Hellevin Hovi, johon nämä tapahtumat sijoittuvat. Itse pääpaikka on kylällä ja mökit sekä uusi luksushuvila Koivulinna sijaitsevat Pyhäjärven rannassa. Kirjailija Karla Mantere on tullut Rantala-nimiseen mökkiin kirjoittamaan historiallista kirjaansa, jonka deadline 
lähestyy. Samalla hän on paossa asuntonsa putkiremonttia. Viereiseen Koivulinnaan majoittuu seurue pääkaupunkiseudulta. Toimitusjohtaja Pajasalmi nuoren Sirje-rouvansa kanssa, rouvan poika Juri Krotzky ja autonkuljettaja Lennu. Seurueessa on myös johtajan lakiasiantuntija Linnea Brander. Jotain huippusalaista on tekeillä Koivulinnassa, ja asiasta ovat tietoisia vain johtaja ja Linnea Brander. 

Karlan vieraaksi mökille tulee hänen ystävättärensä Taina, ja kuinka ollakaan pian maisemiin ilmestyy myös Tainan ex-miesystävä Viljami. Viljamin mielestä heillä on jäänyt Tainan kanssa asiat kesken, Taina ei halua Viljamia tavata. Sitten alkaa tapahtua hurjia asioita. 

Ilona Haapio, oikeustieteen opiskelija, on tullut kesätöihin Hellevin Hoviin, ja on pian tapahtumien keskiössä, ja tutuiksi tulevat myös rikosylikonstaapeli Pirkka Juutilainen ja konstaapeli Päivikki Noro. 

Kirjan teksti on mielestäni hiukan amatöörimaista, vai tuntuuko se vaan siltä kun pohjalla oli Leena Lehtolaisen sujuvaa tekstiä oleva dekkari. Minua häiritsi myös kovin se, että Hellevi puhuu leveää Hämeen (Hauhon?) murretta ja Ilona puhekieltä, mutta muiden henkilöiden repliikit ovat kirjakielellä. Hauskaa sinänsä, että tapahtumat pyörivät tutuilla nurkilla, Tuulosessa käydään kaupassa ja Hämeenkoskellakin pyörähdetään. Yhtään uskottavamman tuntuisiksi se ei tapahtumia kuitenkaan tee, varsinkin loppuvaiheen piiritystilanne tuntui aika surkuhupaisalta. Kirjan juoni oli kuitenkin melko näppärästi punottu eikä loppuratkaisukaan ollut ihan ennalta-arvattava.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu


Tammi, 2017
Maria Kallio vetää lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osastoa. Tiimissä on edellisistä kirjoista tuttu Ville Puupponen, sekä kaksi uutta työtoveria, tosi-tv:stä tuttu Kristo Pohjola sekä Johanna Al-Sharif.

 Osaston tutkittavaksi tulee tapaus, jossa juuri vankilasta vapautunut, seksuaalirikoksista tuomittu Tuula Lahti-Haapala löytyy kuristettuna liikennepuistosta. Onko joku pojista, joita Tuula on käyttänyt hyväkseen, päättänyt kostaa heti Tuulan ensimmäisenä päivänä vapaudessa? Tapaus osoittautuu kuitenkin mutkikkaammaksi, kun kuuluisan iskelmälaulajan ex-vaimo kuolee. 

Maria itse on teini-ikäisen pojan äiti, joten tapaus on hänelle raastava ja vastenmielinenkin. Toiset uhreista näyttävät toipuneen kohtalaisesti hyväksikäytöstä, mutta voiko siitä kokonaan toipua koskaan? Joidenkin uhrien elämä on pilalla, yksi on tehnyt itsemurhan hyväksikäytön seurauksena. Tapahtumien taustalla lentelee salaperäinen Haikara, joka tuntuu pitävän kaikkia naruja käsissään. 

Lehtolaisen teksti on ammattitaitoisen sujuvaa ja sitä on mukava lukea. Poliisien arkea ja keskinäisiä suhteita on mielenkiintoista seurata. Myös poliisien pitää syödä ja nukkua välillä, ja ikävät tapahtumat saattavat järkyttää heitä syvästi, vaikka sen ei saa antaa näkyä päällepäin. Pedofilia on mielestäni kuitenkin dekkarikirjallisuudessa loppuunkaluttu aihe. Tässä kirjassa sillä ei onneksi kuitenkaan mässäillä, vaan paneudutaan siihen, mitä hyväksikäyttökokemus voi lapselle ja nuorelle aiheuttaa. Joissakin kohdin tarina alkoi vähän puuduttaa, mutta loppuhuipennuksen aikaan jännitys on taattu!

perjantai 25. elokuuta 2017

Ralf Henriksson: Noiduttu kaivos

Ralf Henriksson jaKustannus HD,2015

Tästä kirjasta on vaikea sanoa mitään rakentavaa. Se sijoittuu Kuusamon Taikinavaaraan, mihin kanadalainen kaivosyhtiö on lähettänyt Alaskan kultakentiltä alunperin Suomesta kotoisin olevan Kasper Falkin vetämään uraanikultakaivoshanketta. Hanketta vastustetaan seudulla kiivaasti, siitä eivät pidä poromiehet, mökkiläiset, matkailuyrittäjät eivätkä tavalliset tallaajat. Pian Alaskan Kasper löytyy murhattuna erämaasta. 

Kirjaan on yritetty ympätä Lapin taikaa poromiesten ja shamaanin muodossa. Piristystä kirjan teennäisiin dialogeihin tuovat muutamat poromiesten sloganit:  "Syödä näpsivät palasta" (söivät eväitä), "pieraisi imelät" (kuoli). Kirjassa on paljon henkilöitä, jotka jäävät tarinasta irralleen, kuten komisario Kurt Karhukönkään Altasta lennähtänyt äiti ja hänen ystävänsä Harriet, sekä matkailuyrittäjä Jaana Pääkkönen sekä hänen teinipoikansa. Myös kummalliset nimet sekoittuivat aluksi: Karhuköngäs, Kirstua, Köyhkänä...

Kirjan teksti on kaikkinensa vanhahtavan teennäistä, puhutaan johtolangoista ja läpimurrosta ja löytyy myös suoranaisia kielioppivirheitä. Ihmettelen ettei ole puututtu siihen, että keskellä lausetta Joulu ja Uusi Vuosi sekä jopa Joulunvietto kirjoitetaan ISOLLA  alkukirjaimella. Mietin, että mikä kustantaja tämä HD oikein on? Toiseksi kustantajaksi on nimetty kirjailija  itse.  Kirjailijan aikaisempia teoksia on kustantanut Myllylahti. En tiedä, olisiko niissä sitten enemmän ainesta, en ehkä vaivaudu tutkimaan asiaa vaan tämän kirjailijan tuotannon lukeminen loppuu tähän yhteen kirjaan, jonka vaivoin sain kahlattua läpi. 

Minkäänlaista loppuhuipennusta kirjassa ei ole, loppuratkaisu on pliisu ja kaukaa haettu ja motiivi hatara. Oliko minulla vaan huono hetki kun en löytänyt kirjasta mitään hyvää?

torstai 24. elokuuta 2017

Pasi Lönn: Viimeinen tili

Tammi, 2011

Tämä kirja olisi ehdottomasti pitänyt lukea ennen Lunastaja-kirjaa. Tässä kirjassa selviää paljon taustaa seuraavan kirjan tapahtumille. Mutta ei voi mitään, menihän se näinkin päin.

Kirjan päähenkilö on rikosylikonstaapeli Lasse Flink, pienen Sara-tytön yksinhuoltaja. Saran äiti Kaisa on kuollut, mutta tarkkailee pilven päältä isän ja tyttären touhuja ja antaa neuvojakin silloin tällöin. Näinhän moni meistä kokee tapahtuvan, kun rakkaan ihmisen kuolemasta on vasta vähän aikaa. Seuraavassa kirjassa ei Kaisa enää ole aktiivisesti läsnä, vaan Lasse alkaa olla valmis uuteen ihmissuhteeseen. Mutta eipäs mennä asioiden edelle vaan pysytään Viimeisessä tilissä. 
Jyväskylässä poliisilla pitää kiirettä. Presidentti on tulossa vierailulle yliopistolle, ja pankkilakko sekoittaa yritysten palkanmaksua. Valtavia määriä käteistä on liikkeellä, ja poliisit tekevät vapaa-aikanaan keikkaa rahakuljetusten turvaamiseksi.
Lassen nuoruudenystävä Matti Peltonen ilmestyy maisemiin, ja Lasse järkyttyy. Miehillä on nuoruusvuosilta yhteinen salaisuus, josta on tehty verivala, että siitä ei ikinä kerrota kenellekään. Matin vaimo Helena on kuitenkin asiasta tietoinen. Mutta Helena ei puhu kenellekään mitään, hän on vetäytynyt täysin kuoreensa eikä liiku mihinkään sohvalta television äärestä.
Sitten jysähtää, ja seitsemän miljoonaa on yhtäkkiä hukassa. Poliisi alkaa selvittää ryöstöä. Samaan aikaan Riitta Mäkinen yrittää selvittää, kuka raiskasi kotiinsa sammuneen Lauran. Laura ei muista. Tai ei halua/uskalla muistaa.
Tässä kirjassa kerronta ei ole vielä yhtä sujuvaa kuin Lunastaja-kirjassa.  Se etenee mihekkään suoraviivaisesti, ja hiukan persoonattomalta tuntuu että poliiseja kutsutaan enimmäkseen sukunimeltä. Mutta niin kai oikeastikin tehdään työyhteisössä. Lauran tarina kulkee rinnalla sivuosassa, eikä oikein mitenkään tunnu liittyvän kirjan muihin tapahtumiin. Mutta Laurankin merkitys selviää seuraavassa kirjassa. Hiukan ontto maku jäi kirjasta, tuntuu että Lönn pääsee kunnolla vauhtiin vasta Lunastaja-kirjassa, ja Viimenen tili on ikäänkuin johdantoa. Loppuratkaisu on toki yllättävä ja lopun tapahtumat täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.


sunnuntai 20. elokuuta 2017

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Like, 2013

Jos minun olisi pitänyt valita - tai jos kukaan olisi koskaan kysynyt - olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisissä sateissa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. 

Tuomaisen teksti viehättää. Niin myös itse tarina. Aleksi Kivi menetti äitinsä 13-vuotiaana. Äiti katosi, eikä koskaan saatu selville, mitä hänelle tapahtui. Aleksi kasvoi sijaiskodeissa, ja hänestä tuli kirvesmies. Hänellä oli hyvä työ ja tyttöystävä, mutta äidin kohtalo ei anna Aleksille rauhaa. Hänellä on vahva epäilys, että katoamisen takana on rikas mies nimeltä Henrik Saarinen. Aleksi jättää entisen elämänsä ja pestautuu Saarisen kartanoon talonmieheksi, ja toivoo saavansa selville miehestä jotain, jonka avulla äidin kohtalo selviäisi.

Sukellus menneeseen on kuitenkin paljon moniulotteisempi kuin Aleksi on kuvitellut. Asiaan tuntuu liittyvän paljon muitakin henkilöitä kuin Henrik Saarinen. Aleksi sukeltaa syvälle menneisyyden haamuihin ja yrittää samalla pitää talonmiehen kulissejaan pystyssä. Kuka on lopultakin syyllinen ja mihin?

Tarinan uskottavuus ei ole täydellisyyttä hipova, vaan se on erittäin mielikuvituksellinen. Hyvän dekkarin mitat kirja täyttää siinä, että lukijaa ei aliarvioida eikä päästetä liian helpolla. Henkilöt eivät ole pelkästään hyviksiä tai pahiksia, vaan kaikilla on mustat ja valkoiset puolensa sekä myös harmaat alueet, kuten ihmismielellä yleensäkin. Jännitys säilyy loppuun asti, mutta muuttuuko Aleksi elämä, kun totuus lopulta selviää?

Toisin kuin olin joskus lukenut tai kuullut, en tuntenut yhdenkään ajanjakson päättyvän tai toisen alkavan. En ollut vanhan lopussa enkä uuden alussa.
Päinvastoin.
Kaikki jatkui. Elämä jatkui.
Minä eläisin. Minä muistaisin.

Kirjan lopussa kirjailija heittää vielä ilmaan erään kysymyksen, jonka vastaus jää avoimeksi, lukijan mietittäväksi. 


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ingrid Hedström: Ihmiskoe


Suom Minerva, 2015
Jälleen uusi dekkarikirjailijatuttavuus tämä Ingrid Hedström. Kirjailija kuljettaa rinnan kahta tarinaa, joista toinen sijoittuu Taalainmaalle ja juontaa juurensa 30 vuoden taakse jolloin 13-vuotias Mikael katosi polttopuiden hakumatkalla. Mikaelia ei koskaan löydetty ja hänen katoamisensa jäi mysteeriksi. 30 vuotta myöhemmin diplomaatti Astrid Sammils muuttaa enoltaan perimälleen tilalle Taalainmaalle. Enon tavaroiden joukosta löytyy pipo, joka Mikaelilla oli päässään kadotessaan. Astrid sukeltaa menneeseen ja alkaa selvittää, mitä Mikaelille on tapahtunut apunaan syrjäytynyt  Carina, joka erinäisten vaiheiden jälkeen päätyy Astridin kumppaniksi tutkimaan katoamistapausta sekä Lars-enon lapsuuden traumoja  vajaamielislaitoksessa, jossa tuntuu olevan kaikenlaisia luurankoja kaapissa. 

Samaan aikaa Bukarestissa lääkäri Gabriela Dumitru on mukana tutkimuksessa, jossa testataan uutta lääkettä, jonka toivotaan auttavan tupakoinnin lopettamisessa. Tutkimuksesta poisjääneiden osuus on kuitenkin poikkeuksellisuuden suuri, ja heidän keskuudessaan alkaa esiintyä tapahtumia, jotka saavat Gabrielan haistamaan, että jokin on pielessä. Hän alkaa selvittää asiaa mutta samalla hänen lähipiirinsäkin joutuu vaaraan. 

Lääketieteen etiikka on aihe, joka dekkarikirjallisuudessa kiehtoo aina, ainakin minua. Samalla viehätyin näiden kolmen naisen, Astridin, Gabrielan ja Carinan hahmoista. Astrid, rakkaudessa pettynyt ja erään ylilyönnin jälkeen diplomaatintyöstäänkin hyllytetty tarmokas amatsoni ei pienestä hätkähdä. Gabrielan mies työskentelee ulkomailla, mihin Gabriela ei halua eikä voi häntä seurata, koska haluaa olla lähellä sairasta äitiään. Samalla hän on käytännössä pienen Alexandru-pojan yksinhuoltaja. Gabriela on värittömämpi hahmo kuin räväkkä Astrid, mutta heissä on samaa se, että he haluavat totuuden paljastusta ja oikeuden voittamista keinoja kaihtamatta. Ja Carina on mahtava tyyppi, äiti ja isoäiti mutta samalla karismaattisten renttumiesten naispuolinen vastine. Maailma on potkinut häntä päähän eikä hän epäröi potkia takaisin. Karhean pinnan alla Carinassa on paljon samaa kuin Astridissa ja Gabrielassa, hän ei epäröi panna kaikkea likoon oikeuden voittamiseksi.

Taidokkaasti kirjailija punoo nämä kaksi tarinaa yhteen ja lopussa asiat loksahtelevat kohdalleen aikamoisten käänteiden jälkeen. Ihan kaikkiin kysymyksiin ei vastausta löydy, vaan ne jäävät lukijan pääteltäviksi kuten hyvässä kirjassa pitääkin. Juurikin ne ihmissuhteisiin ja romantiikkaan liittyvät. Pidin kovasti, ja haluaisin tutustua kirjailijan tuotantoon laajemminkin. Löysin netistä tiedon, että Ihmiskoe aloittaisi uuden, Astrid Sammilsista kertovan sarjan. Toivottavasti näin on, ja Ihmiskokeessa avoimeksi jääneet kysymykset saavat vastauksen. 

tiistai 15. elokuuta 2017

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu


Myllylahti, 2017
Edellisessä Häivähdyksiä - erityinen elämäni -kirjassaan Marja Korhonen kertoo siitä, miten hän sai aivorunkotukoksen ja sitä seuranneen hoitovirheen vuoksi locked-in-syndrooman eli neliraajahalvauksen ja puhekyvyn menetyksen. Marja taisteli kuoleman rajoilta tiensä takaisin omaan kotiin, jossa elää enkeleiksi kutsumiensa avustajiensa kanssa täyttä elämää. 

Tässä kirjassa Marja kertoo elämästään ensimmäistä kirjaa seuranneen menestyksen jälkeen. Hän on saanut kutsuja esiintymään eri tahoille, mm kouluille,  puhumaan selviytymisestään ja erilaisuuden hyväksymisestä. Vaikka Marja on menettänyt kykynsä puhua ja liikkua, hän on löytänyt keinoja tuoda omaa valoisaa elämänasennettaan esiin. Kirja on kirjoitettu kirjain kerrallaan otsahiirtä käyttäen ja voi vaan kuvitella, miten paljon siihen on kulunut aikaa ja työtunteja. Avustajat toimivat tulkkeina esiintymisissä ja haastatteluissa. 

Kirjassa puhuvat myös Marjan läheiset. Avustajat, ystävät, lapset. Avustajaenkelit ovat Marjalle paljon enemmän kuin työntekijöitä. He tekevät mahdolliseksi liikkumisen ja jokapäiväisessä elämässä selviytymisen. He ovat kaikki myös omanlaisiaan persoonia, ja jokaisesta Marja kertoo hauskasti ja lämpimästi. Hurjalta kuulostaa mielestäni, että Marja haluaa viettää yöt yksin kotonaan. Toisaalta ymmärrän sen hyvinkin, joskus pitää vaan saada olla yksin. Ja Marjalle on tapahtunut jo paljon, ei niin mukavia asioita, joten hän on varmasti oppinut elämään päivän ja hetken kerrallaan. 

Kirjaa lukiessa omat pikku krempat ja epämukavuudet alkavat tuntua hyvin pieniltä harmeilta. Moni Marjan kohtalon kokenut eläisi luultavasti laitoksessa muiden liikuteltavana. Marja on sisullaan ja elämänhalullaan ponnistanut vaikeasta tilanteestaan takaisin elämään ja elää täydempää elämää kuin moni meistä ns. terveistä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Pasi Lönn: Lunastaja


Tammi, 2013
Lomalle umpimähkäisesti valittu dekkari yllätti positiivisesti. Pasi Lönn on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta varmasti tulen lukemaan hänen tuotantoaan jatkossakin.

Poliisiromaanin pääosassa ovat Lasse Flink ja hänen kollegansa Riitta Mäkinen. Lasse on leski ja pienen Sara-tytön yksinhuoltaja. Lasse ja Riitta saavat tutkittavakseen oudon murhien sarjan, joilla ei näennäisesti ole yhteyttä toisiinsa. Tapahtumat sijoittuvat Keski-Suomeen, enimmäkseen Jyväskylään. Pasi Lönn on itse rikosylikonstaapeli ja asuu Jyväskylässä, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Onpa hän saanut kirjaan ympättyä ripauksen romantiikkaakin.

Marjukka on avohoitopotilas, joka luulee kuolleensa ja tulleensa jonkinlaiseen taivaan esikartanoon, jossa hänellä on tehtävä. Hän kohtaa Tutorin, joka ohjeistaa häntä karmivissa tehtävissä, jotka Marjukka suorittaa hymy huulillaan. Tutor tekee Marjukalle selväksi, että Lasse Flink on itse pääpaholainen, joka on tuhottava taivaspaikan lunastamiseksi. 

Sitten on Pia Vaahtera, alkoholisoitunut nuori nainen, joka etsii isänsä perintöä, runsasta ryöstösaalista, jota ei koskaan löytynyt. Isä on kärsinyt tuomionsa ja on jo edesmennyt. Pian kanssa saalista etsii vankilasta lomalla oleva miesystävä, jolla on omat suunnitelmansa rahojen suhteen.

Lönn kuljettaa näitä kahta tarinaa taidokkaasti rinnakkain, joskin niillä on yhtymäkohtia vähän. Mutta lukijan mielenkiinto säilyy näin koko ajan, ja kirjaa on vaikea laskea kädestään. Ja kuinkas muuten, loppuratkaisussa sankari pelastuu täpärästi. Mitäpä isä ei olisi valmis uhraamaan tyttärensä vuoksi, ei edes omaa henkeään.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Otava, 2017

Olen joskus pilke silmässä todennut, että lähes kaikki, mitä olen elämässäni oppinut, olen oppinut Anna-Leena Härköseltä. Tämä kirja on hiukan erilainen kuin aikaisemmat, vakavampi. Kirja kertoo juuri 50 täyttäneestä kirjailijasta, Anitasta, joten väkisinkin tulee miettineeksi, onko kirjassa jotain omaelämäkerrallista. Kirjailijan työ on varmaan monen unelma-ammatti, mutta kirjassa tulee vastaan työn toinen puoli. Aloittamisen vaikeus, kangertelu kun tekstiä ei synny, epävarmuus lopputuloksesta. Myöskin epävarmuus toimeentulosta, joka on apurahojen varassa silloin kun tuloja kirjasta ei vielä ole.

Anita haluaa kuolla, ainakin luulee haluavansa. Kirjan aloittaminen laukaisee hänessä masennuksen, kuten aina ennenkin. Pienimuotoisessa syntymäpäiväjuhlassaan hän kysyy ystäviltään, kuka heistä olisi valmis tarvittaessa avustamaan häntä itsemurhassa ja olemaan vierellä, kunnes tiedottomuuden hetki koittaa. Kuten arvata saattaa, ystävien reaktiot vaihtelevat suuresti. Onhan paikalla eri alojen edustajia: puuseppä, pappi, stailisti, kirjailija. 

Onneksi on Sakke, turvallinen aviomies joka seisoo rinnalla kriistä toiseen. Vähän pönäköitynyt puuseppä, jalat maassa -mies. On myös toisenlaisia miehiä. Läheisiä ystäviä, jotka olisivat valmiita myös kuolinavun antamiseen - jos saisivat itse tulla mukaan. Ja sitten niitä, jotka vievät voimia niin paljon että heistä ei jaksa hankkiutua eroon. Ainakaan kiltti Anita, joka tuntee velvollisuudentuntoa myös tällaisia ystäviä kohtaan. 

Kriisi on käytävä läpi, jotta kirja valmistuisi. Anitan rinnalla saamme kokea niin syvimmät kuilut kuin ilonhetket silloin kun kirjoittaminen sujuu ja usko tulevaisuuteen alkaa hiljalleen palautua. Tarinaa kantaa eteenpäin Anna-Leena Härkösen viisaus ja hersyvän ironinen huumori. Nautin taas valtavasti hänen kirjastaan.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Mika Mölsä: Operaatio Ullakko - miten poliisi selvitti miljoonaperijättären sieppauksen

Mika Mölsä - Operaatio ullakko, e-kirja
Crime Time, 2010

Dokumenttidekkari Herlinin suvun miljoonaperijättären sieppauksesta sattui käsiini eräältä kirpparilta.Kun perijätär siepataan, poliisi luulee ensin sieppauksen takana olevan jonkin kansainvälisen rikollisliigan. Monet yhteensattumat tukevat tätä teoriaa. Sieppauksen kuitenkin suunnitteli ja toteutti yksi ainoa henkilö, turkulainen juristi Juha Turunen. Tapaus käynnisti Suomessa ennennäkemättömän poliisioperaation.

Maallikko ei todellakaan ymmärrä, millainen organisaatio poliisissa käynnistyy, kun jotain tällaista tapahtuu. Kaikki keinot ja kaikki mahdollinen tekniikka otetaan käyttöön, yhtäkään kiveä ei jätetä kääntämättä uhrin pelastamiseksi. Miljoonat vaihtavat omistajaa ja Turunen luulee jo suunnitelleensa täydellisen rikoksen ja onnistuneensa sen toteutuksessa. Kiinni jäätyään hän yrittää vielä epätoivoisesti sepittää peitetarinaa säästääkseen edes muutaman miljoonan varmistamaan mukavaa elämää vankilasta pääsyn jälkeen. 

Mölsä on tosiaan haastatellut Turusta hänen istuttuaan vankilassa vuoden yhdeksän vuoden tuomiostaan. Kirja siis kertoo myös Turusen motiiveista ja hänen epätoivoisesta elämäntilanteestaan, joka sai ryhtymään johonkin näin uskomattomaan. Googlailin netistä tietoja kirjan taustasta, ja löysin uhrin äidin veljen Niklas Herlinin blogikirjoituksen, jossa hän kertoo yrityksestään estää kirjan julkaiseminen ja ostaa tekijänoikeudet Mölsältä uhrin ja hänen läheistensä vuoksi. Hän myös pyytää lukijoitaan, etteivät ostaisi tätä kirjaa. Minusta se tuntuu kummalliselta, sillä aikanaan lehdissä kirjoitettiin tapauksesta paljonkin, ja kirjassa sekä uhrista että hänen läheisistään on kirjoitettu hyvin hienotunteisesti, edes nimiä mainitsematta (vaikka toki kaikki tietävät kenestä on kysymys). 

Poliisille suurin haaste tapauksen selvittämisessä oli luultavasti estää tiedon vuotaminen Operaatio Ullakosta. Olihan tekijä kieltänyt ankarasti uhrin omaisia hiiskumatta lunnasvaatimuksesta poliisille. Muuten siepatun henki olisi vaarassa. Tämä tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä, kun satamäärin poliiseja työskenteli lähes kellon ympäri ja kaikki mahdolliset tahot olivat seurannassa. Tässä kuitenkin onnistuttiin, joten valtava respect poliisille - olemme hyvissä käsissä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen

Books on Demand GmbH

Lukaisin tämän "dekkarinovellikokoelman" yhdellä istumalla tuulisena iltana Altassa leirintäalueella. Lainausmerkit siksi, että eivät nämä novellit ihan dekkarimittoja täytä. Yksityisetsivä Jenny Kottonen alias Cotton ja mäyräkoiransa Kepponen selvittävät mysteerin toisensa perään. Näissä novelleissa ei väkivallalla mässäillä, päinvastoin ne ovat varsin herttaisia. Niissä näkyy myös kirjoittajan rakkaus koiriin ja puutarhanhoitoon, joten ainakin minun on Jennyyn helppo samaistua. 

Kaisa Sorola on bloggaaja, joka on julkaissut novelliharrastuksensa tuotokset kirjaksi. Tietynlainen kotikutoisuus näistä tarinoista paistaakin. Oikoluku on myös jäänyt puolitiehen, miesystävä Aimokin muuttuu jossain vaiheessa Maunoksi, ja lukijan on on mietittävä olisiko kyse kuitenkin yhdestä ja samasta miehestä. Mukavaa ja leppoisaa sadepäivän lukemista kuitenkin!

Lasse Nousiainen: Konttaava koomikko

Tammi, 2017

Kirja, jossa on pilkahdus ideaa. Kolmekymppinen stand up -koomikko syntyy uudelleen vauvaksi hyvään perheeseen, rakastavan äidin ja isän esikoiseksi. Vauvalla on kuitenkin aikuisen tietoisuus, ja hän käsittelee vauvatodellisuuttaan keski-ikäisen miehen tietoisuudella. Äidinmaito on ihanaa, mutta välillä tekisi mieli olutta tai paukkua. Äiti on ihana, kaunis, lempeä ja hyväntuoksuinen. Isä kummallinen tunari. Mummon ja vaarin voi sentään hurmata hampaattomilla hymyillä ja pedata mukavia lahjuksentäyteisiä mummolapäiviä tulevaisuuteen. 

Välillä poiketaan vauvelin edellisessä elämässä, oluenhuuruissa ja stand up -lavoilla. Saammeko rangaistuksen synneistämme seuraavassa elämässä, vai miksi vauvan maksa-arvot ovat koholla? Päiväkodissakin on kurjaa ja kaverit lyövät lapiolla ja heittävät hiekkaa silmiin. Onko sitten ihme jos haluaa piirtää vaan hirviöitä mustalla tussilla?

Alussa tarina riemastuttaa, mutta sitten se muuttuu pitkäveteiseksi. Vauva kasvaa, ja aikuisen tietoisuus katoaa hiljalleen lapsenmielen tieltä. Kirjan lopussa odottaa kuitenkin pienoinen yllätys, joten luepa vaan sitkeästi loppuun saakka!

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella


Karisto, 2017
En ole Anneli Kivelän kirjoja lukenut, mutta kuvittelisin, että hänestä pitävät tykästyvät myös tähän kirjaan, joka aloittaa uuden kotimaisen sarjan. Tarina on tavanomainen. Riina, juuri valmistunut opettaja, on pettynyt kaupungissa rakkauteen ja tulee kesätöihin tätinsä lossikahvilaan Jylhäsalmelle. Täällä hän kohtaa elämänsä rakkauden, ja muutaman väärinkäsityksen ja pienen traagisen käänteen jälkeen loppu on onnellinen. 

Kerronta on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, mutta tarina vähän liiankin simppeli. Olisin kaivannut vähän lisää särmää, muutaman sulhasehdokkaan lisääkin olisi kirjaan saanut ympättyä. Henkilöt ovat myös kovin mustavalkoisia, Sirkka-täti ja työkaverit kivoja ja yhteistyökykyisiä. Kirjan pahis taas on ilmiselvä pahis ensitapaamisesta lähtien. 

Varmasti kirja tempaa mukaansa ja seuraavatkin osat löytävät lukijansa. Mukava tarina, ei yksityiskohtaisia seksikohtauksia, romantiikkaa ja purjeveneitä, vähän jännitystäkin. Ehkäpä seuraavissa osissa tarina saa vähän vauhdikkaampaa jatkoa. Vuorenvarma myyntimenestys!

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Kia Walli: Avokadopastaa

Otava, 2017

Saili on kahden pikkutytön sinkkuäiti, jolla on oma sisustusliike ystävänsä Sadun kanssan. Hän on eronnut miehestään muutama vuosi sitten ja etsii epätoivoisesti uutta kumppania Bittisinkut-deittipalstalta. Aina kun tytöt ovat isällään, Saililla menee lujaa, yleensä sängyssä jonkun treffikumppanin kanssa ( ja nämä sänkyjutut on kuvattu varsin yksityiskohtaisesti). Lähes jokaisen kanssa Saili on perustamassa perhettä, mutta yksi toisensa jälkeen miehet paljastuvat jonkin sortin huijareiksi, jotka etsivät vaan hetkellistä petikumppania. Tämän tästä Saili kokee rakastuneensa palavasti, mutta joutuu pettymään. 

Kirja on varsin kevyttä seksipainotteista luettavaa. Loppuratkaisunkin arvaa jo melkein ensimmäiseltä sivulta. Lue jos haluat, mutta etpä paljon menetä jos jätät lukematta.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Ken McClure: Luovuttaja

 
Moreeni, 2010
Sain käsiini tämän ensimmäisenkin Steven Dunbarista kertovan kirjan, ja ahmin sen vuorokaudessa. Tässäkin liikutaan sairaalamaailmassa, kalliissa yksityissairaalassa Medic Ecossessa, jonka tulevaisuus on vaakalaudalla taloudellisen kannattamattomuuden vuoksi. Steven on peitevirassa tutkimassa virallisesti sairaalan kirjanpitoa ja varojen käyttöä, mutta todellisuudessa hän yrittää selvittää outoja asioita, mitä sairaalassa tapahtuu. 

Pieni Amanda sairastaa pahaa munuaisten vajaatoimintaa, ja hänen ainoa toivonsa on saada siirtomunuainen. Sitä ennen hänet pitäisi saada pysymään hengissä dialyysin avulla, ja siihen Lastensairaalan koneet eivät tunnu pystyvän. Amanda pääsee ilmaispotilaaksi Medic Ecosseen, mikä tuntuu kaikista osapuolista onnenpotkulta. Maan parhaan dialyysilaitteiston ansiosta Amandan tila alkaa kohentua, ja pian löytyy yhteensopiva munuainenkin. Amandaa aletaan valmistella munuaissiirtoa varten.

Dunbar huomaa kuitenkin oudon seikan. Sairaalassa on aiemminkin tehty munuaissiirtoja ilmaispotilaille, ja molemmat lapsipotilaat ovat kuolleet, vaikka munuaiset ovat olleet heille täydellisen sopivia. Mikä on aiheuttanut hylkimisreaktion, jollaisia ei ole tapahtunut missään muualla vastaavissa tilanteissa? Kaksi potilaan kuolemaa samassa sairaalassa ei voi olla sattumaa. Steven haistaa palaneen käryä ja alkaa selvittää, mitä outoa sairaalassa on tekeillä. Kaikki tuntuu liittyvän omega-potilaisiin, suunnattoman rikkaisiin potilaisiin, jotka ovat valmiita maksamaan omaisuuksia hoidostaan. 

Kirjassa on paljon lääketieteellistä tutkimusta, joista maallikko ei pysty sanomaan onko se faktaa vai fiktiota. Uskoisin että faktaa, sillä netin uumenista löysin tiedon, että Ken McClure on opiskellut molekyyligenetiikkaa ja työskennellyt tutkijana. Teksti on asiantuntevaa ja myös kiinnostavasti kirjoitettu, vaikka asia meneekin maallikolta yli hilseen.

Rivien välistä lukija voi aavistella, mikä on loppuratkaisu. Se on kuitenkin hurjempi kuin voisi kuvitellakaan. Alkaa epätoivoinen kilpajuoksu aikaa vastaan pienen Amandan hengen pelastamiseksi. Ja kuten kunnon jännärissä, päähenkilö Steven Dunbar joutuu ennen loppuratkaisua pahaan pulaan. Kaiken kaikkiaan kiehtova sairaaladekkari.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Ken McClure: Taudinkantaja

Moreeni, 2012

Tartuin tähän kirjaan vahingossa, kirjailija on minulle ennestään tuntematon, eikä häneltä olekaan suomennettu kuin kaksi kirjaa. Jäin kuitenkin heti koukkuun ja ahmin kirjan muutamassa päivässä. 

Afrikasta Lontooseen matkalla oleva ulkoministeriön virkamies sairastuu kotimatkalla lentokoneessa jonkinlaiseen verenvuotokuumeeseen, ja muutama päivä myöhemmin menehtyy virukseen, joka muistuttaa ebolaa. Hän on onnistunut tartuttamaan myös muita lennolla olleita, eikä juuri kukaan jää henkiin. 

Juttu olisi kuitenkin liian yksinkertainen, jos mies olisi saanut viruksen Afrikasta ja se lähtisi leviämään tartuntateitse. Pian ilmenee eri puolella maata muitakin tapauksia tappavasta sairaudesta. Viruksen alkuperä on mysteeri, sillä koko ajan ilmestyy uusia tautitapauksia, joilla ei ole mitään yhteyksiä ulkomaille tai muutakaan selitystä siihen, mistä he olisivat taudin saaneet.

Tohtori Steven Dunbar kutsutaan selvittämään taudin lähdettä, ja hän alkaa epätoivoisen taistelun aikaa vastaan etsiessään yhteistä tekijää sairastuneiden välillä. Tauti uhkaa riistäytyä bandemiaksi, ja kansallinen hätätila on lähellä. 

Stevenin persoonaan olisin halunnut tutustua lähemminkin. Ehkä se on mahdollista, kun saan käsiini McCluren aiemman kirjan Luovuttaja, jossa Steven myös esiintyy. Hänen taustaltaan löytyy surullisia elämänvaiheita, ja tuntuu että hän hukuttaa työhönsä aiemman elämänsä murheita. Samalla työ on hänen suuri intohimonsa. Hiukan rakkauttakin hänen osakseen tulee, mutta hyvin traaginen on tämäkin rakkaustarina. 

Pitää hiukan ponnistella pysyäkseen mukana tutkimuksellisissa ja lääketieteellisissä faktoissa. Muutamista viittauksista lukija jo aavistaa, että ratkaisu ongelmaan ei ole ollenkaan niin yksinkertainen kuin lääkärit ja tutkijat ensin olettavat. Sairashuoneiden kuvaukset ovat järkyttäviä. Kaikilta osin tarina ei ole ihan looginen, esim. se jäi mietityttämään miten Steven ei itse saanut tartuntaa vaikka altistui sille monta kertaa. Kirjan keskivaihe oli hiukan tylsä, tutkimusta ja analyysiä toisensa jälkeen. Loppua kohti kerronta tihenee, ja teki mieli mennä johonkin yksinäiseen ja rauhalliseen paikkaan lukemaan kirja loppuun ilman häiriötekijöitä. Toivoisin kovasti, että McClure julkaisisi lisää.

Kalle Lähde: Happotesti

Otava, 2015

Kalle Lähteen esikoiskirja. Lähde on raitis alkoholisti, joten hän tietää mistä kirjoittaa, kyseessä on omaelämäkerrallinen romaani.  Kirja on suorastaan inhorealistinen kuvaus alkoholistin elämästä. Hyvistä päätöksistä ja lupauksista ja niiden rikkomisesta. Kirjan kertoja kulkee baarista baariin, siirtää rahaa säästötililtä omalleen vaimolta salaa, ja taas ajellaan taksilla ja mällätään. Baari-illat päätyvät yleensä sammumiseen, milloin rappukäytävään, milloin hissiin, joskus jopa kotisohvalle. Aamu alkaa armottomalla krapulalla ja jääkaapille hoippumisella. Jospa vaimo olisi ymmärtänyt varata sinne pari loiventavaa olutta.

Vaimon rooli alkoholismin mahdollistajana on oleellinen. Hän huolehtii siitä, että miehelle on ne krapulaoluet varattuna, milloin jääkaapissa valmiina, milloin piilossa jolloin mies joutuu niitä rukoilemaan tai vaimon poissaollessa epätoivoisesti etsimään. Vaimo hakee kapakasta kun miehellä on p-t housussa eikä taksilla ajaminen tule kysymykseen. Huolehtii katkolle, kun fysiikka pettää.  Kuinka pitkälle naisihminen on valmis venymään paremman tulevaisuuden toivossa? Lue itse. 

Kirjassa ei kuvata alkoholismin kehittymistä, vaan hypätään keskelle sitä. Eikä siinä tapahdu mitään ihmeparantumista. Välillä tulee lukijallekin epätoivoinen olo. Eikö voisi kertoa mistään muusta kuin oluttölkin sihauttelusta, triplapaukkujen tilaamisesta tai baariin vessaan (yleensä liian myöhään) ryntäilystä. Eikö yhtään taukoa, eikö yhtään selvää päivää tai edes aamupäivää? Mutta tämä juuri tekee kirjasta uskottavan kaikessa raadollisuudessaan. Myös kuvaukset sekakäytöstä tuntuvat hurjilta. Voiko kukaan yleensä jäädä henkiin tuollaisten lääke- ja alkoholimäärien jälkeen? Mutta tässäkin tapauksessa harjoitus tekee mestarin ja toleranssi senkun kasvaa. Alkoholisti itse kieltää ongelmansa, tai ainakin oman syyllisyytensä siihen. Hän on mielestään väärinymmärretty maailmanmies, paljon fiksumpi kuin nurkkapöytien juopot öykkärit.

Kukaan ei kaada viinaa alkoholistin kurkkuun, mutta paljon muuta hänen hyväkseen tehdään. Kuten sanoin, vaimon rooli on merkittävä. Baarimikko myy piikkiin kun rahat loppuvat, taksikuskit hakevat olutta kun kuljetettava ei ole siinä kunnossa että voisi itse sitä hakea. Mitä sitten, jos kaikki sanoisivatkin ei? Kyllä alkoholisti aina löytää keinot juomiseensa. Ja pilleripurkista tulee oiva apu, kunhan osaa lääkärille kertoa uskottavasti masennuksestaan ja unettomuudestaan. Kirjan jälkeen jää pakostikin pohtimaan, mihin katuojaan kertoja lopulta päätyykään.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Otava, 2017
Antti ja Paavo Pasaseen olemme saaneet tutustua jo sarjan aikaisemmissa osissa Yösyöttö ja Tarhapäivä. Antin vaimo Pia hyppäsi aikanaan synnytyslaitoksen pihassa taksiin ja jätti Antin pärjäämään  vastasyntyneen vauvan kanssa. Hyvän tukijoukon turvin ja hurtilla huumorilla Paavo-pojasta on kasvanut tomera ekaluokkalainen. 

Mutta miten pienestä eskarista voisi yhtäkkiä kasvaa iso koululainen, jonka pitää pärjätä pitkälti itsekseen? Pukea päälle, syödä aamupalaa ja lähteä kouluun kännykkäohjauksella. Ja koulun jälkeen pitää mennä iltsuun missä on tyhmää. Tämän tästä Antti joutuu kaahaamaan kesken työpäivän apuun, kun Paavolla on joku hätä. Wilma-viestiä tulee tiuhaan tahtiin, mutta eihän Antti niitä aina ehdi eikä muista lukea. Paavo on liikuntatunnilla uikkareissa silloin kun on sisäliikuntaa. Eikä gerbiiliäkään saisi viedä kouluun. Niinpä Antti ajeluttaa Matti-gerbiiliä povitaskussaan, onpa hänellä joskus Ikean kassissa etupenkillä kotkottava kanakin. 

Hei Antti! Keskustelimme tänään luokassa tulevaisuudensuunnitelmista eli siitä, mitä lapset haluaisivat tehdä, kun kasvavat aikuisiksi. Paavo antoi vastauksen, joka kieltämättä särähti korvaani:"Tuskin maltan odottaa aikuiseksi kasvamista, koska saan taas juopotella isin kanssa." Toivottavasti ymmärrät, että opettajana joudun pyytämään tarkennusta. Ystävällisin terveisin Irja

 Vaikka eletään vasta syyskuuta, lapsilla näyttää olevan jo kiire lumileikkeihin. 7-vuotias poika päätti eilen kokeilla rattikelkkansa toimivuutta sillä seurauksella, että pää juuttui kelkkaan. Helsingin pelastuslaitos sai hälytyksen hieman klo 19 jälkeen

Aikaisemmista osista ovat tullut tutuksi myös Enni ja hänen Terttu-tyttärensä, jonka Antti aikanaan otti hoitoonsa kun Enni joutui pahaan onnettomuuteen. Antti on alkanut tuntea lämpimiä tunteita Enniä kohtaan, ja näyttää jo hetken siltä, että uusperhe on saanut alkunsa. Enni kipuilee kuitenkin
onnettomuuden jälkeisissä oloissaan sekä henkisesti että fyysisesti. Ja Antti ei olisi Antti ellei hän osaisi tätäkin juttua mokata vaikka tarkoittaakin hyvää.


. - Onks Enni suuttunu, Paavo kysyi. -Mitä sä teit?
- En mitään!
Paavo kohotti toista kulmaansa. -Miks se sit suuttu?
-Mä en ala keskustelemaan ihmissuhteistani seitsemänvuotiaan kanssa!
 
Antin kehitysvammaisten asuntolassa asuva komea pikkuveli Janne on rakastunut asuntolatoveriinsa Suviin. Tilanne ajautuu siihen pisteeseen, ettei Janne enää halua eikä voi asua asuntolassa. Pian Janne nukkuukin Paavon sängyssä ja Paavo Antin vieressä. Ja taas on Antti Pasasen seksielämä mennyttä. 

Nauroin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani. Myös vaikeita asioita on käsitelty huumorin avulla. Kun Antti lopulta joutui liian koville työn, Jannen ja Paavon kanssa, jaksaminen loppui ja värit katosivat elämästä. Miten silloinkaan ei tarvitse jäädä yksin, vaan apua löytyy - yllättäviltäkin tahoilta. Miten vaikeaa voi olla kun haluaisi olla iso ja on kuitenkin vielä ihan pieni. Ja entäs sitten kehitysvammaiset? Onko heillä oikeus rakastua ja perustaa perhe, vai onko koko homma tuhoon tuomittu?

OVEN SAA AVATA:
-ISILLE
-UKILLE
-ANITALLE
-ENNILLE
-TERTULLE
-LUKKOSEPÄLLE
-JANNELLE
-POLIISILLE
-SIRKKATÄDILLE
-VIHANNANTÄDILLE
-JÖNNILLE
-SUVILLE
-AINOLLE
-PIPOLLE
HUOM! PIPOA EI ENÄÄ KOSKAAN JÄTETÄ ISTUMAAN YKSIN RAPPUKÄYTÄVÄÄN!

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Otava, 2017
 
Viides osa ihanaan Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan. Nyt päähenkilönä ja kertojana on Ida Erikssonin tytär Kirsti. Ida on mennyt naimisiin nuoruudenrakkautensa Eliaksen kanssa ja heillä on kaksospojat Voitto ja Veikko. Täysihoitola toimii enää pienimuotoisesti, ja perheen pääasiallinen tulonlähde on Eliaksen pirssikuskina saamat ansiot. Ida on ottanut kasvattityttärekseen orvon Allin, ja Kirstistä ja Allista on tullut läheisemmät kuin monista biologisista sisaruksista. Voitto ja Veikko ovat kummankin silmäteriä, ja nämä rakastavat isojasiskojaan. 

Kirjan alussa Alli ja Kirsti viettävät ensimmäistä ylioppilaskevättään. Kirsti opiskelee yliopistossa ranskaa ja filologiaa, Alli kansanrunoutta. Kirjan alkuosassa Alli on enemmän pääosassa, Kirsti melkeimpä sivuosassa. Kirjan henkilöinä vilahtelevat Yrjö Jylhä, Olavi Paavolainen, Katri Vala, Elina Vaara sekä muista kirjallisuuden tuon ajan vaikuttajia. Mielenkiintoista on seurata heidän edesottamuksiaan seurapiirien pyörteissä, kun itse aikanaan olen heidän runojaan ahminut. Mielenkiintoisinta kirjan alussa oli mielestäni näytelmäkiertue, jolla kerättiin varoja inkeriläisten nuorten opintoja varten. 

Kirstiä kiinnostaa opiskeluja enemmän työnteko Miilin hattuliikkeessä. Eräiden dramaattisten vaiheiden jälkeen hänelle tarjoutuu tilaisuus lähteä Pariisiin seuraneidiksi, ja Kirsti lähtee pitkälle ja mutkikkaalle matkalle. Pariisi ei kuitenkaan ole mikään Strömsö, mutta Kirsti äitinsä tyttärenä selvittää vaikeudet ja alkaa kulkea tietään kohti haaveiden toteutumista. 

Tämä kirja oli jotenkin hajanaisempi kuin aikaisemmat osat. Historian merkkihenkilöitä vilahtelee kirjan sivuilla tämän tästä, mutta sen tarkemmin heidän persooniinsa ei tutustuta joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Hiukan kaipailin Idaa kertojana, vaikka Kirsti olikin viehättävä tuttavuus. Myös Idan ja Eliaksen yhteiseloon olisin mielelläni perehtynyt tarkemmin. Miten toimii aikuisiän avioliitto nuoruudenrakkauden kanssa, kun välissä on vuosia elettyä elämää? Ja mahtaakohan Eliaksella olla ihan puhtaat jauhot pussissaan, vai mistä rahatukkoja ilmestyy piironginlaatikoihin? Pariisin tapahtumissa väläytellään myös Kirstin syntyperää, mutta moni asia jäi hämärän peittoon. Kirjan loppu oli varsin yllättävä, ja jäi odottamaan seuraavaa osaa, jossa toivottavasti tulee vastaus moniin kysymyksiin.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Otava, 2017

Paula Hawkins ponkaisi dekkarimaailmaan trillerillään Nainen Junassa. Kirja oli minulle vaikuttava lukukokemus ja kävin katsomassa elokuvankin. Niinpä tartuin suurin odotuksin tähän uutukaiseen.

Beckfordin joessa on Hukkuneiden mutka, johon hankalat naiset on ammoisista ajoista lähtien heitetty, jos eivät ole itse älynneet hypätä. Tapa juontaa juurensa noitavainojen ajalta, mutta ihan vastikään jokeen on hypännyt nuori Katie Whittaker, ja nyt sitten Nel Abbott.

Julia eli Jules on Nelin sisar, joka tulee Beckfordiin sisarensa hautajaisiin sekä huolehtimaan tämän teini-ikäisestä tyttärestä Lenasta. Joki edustaa hänelle lapsuuden painajaista, joka särki hänen elämänsä ja sisarusten välit. Häntä pelottaa oma menneisyytensä ja lähiaikojen tapahtumat: olisiko Nel todella hypännyt vapaaehtoisesti? Jos ei, kuka on vastuussa hänen kuolemastaan? Vielä isompi mysteeri on Katien itsemurha. Kaunis ja lahjakas, elämä edessä. Mikä hänet ajoi jokeen?

Nel jos kuka oli hankala. Tiesi liikaa, tonki asioita, sekaantui vääriin tyyppeihin. Lena on myös hankala, tullut äitiinsä. Hän on myös suunniltaan surusta, kun on lyhyessä ajassa menettänyt sekä äitinsä että parhaan ystävänsä Katien. Joenvarsikaupungin menneisyys on täynnä tarinoita, jotka halutaan painaa unohduksiin. Muuten liian monen ihmisen elämä on vaarassa romahtaa.

Kirja oli hyvin erilainen kuin Nainen junassa. Viipyilevämpi, pahaenteisempi, synkempi. Kirjailija johdattelee tarinaa eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta, ja tämä tuotti alussa hiukan hankaluuksia, kun ei heti oivaltanut kuka oli kuka. Loppua kohti pienet purot kuitenkin yhtyvät kuohuvaksi joeksi.  




keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso


Otava, 2017
Pidin kovasti Eppu Nuotion edellisestä dekkaritrilogiasta, joten tartuin innolla tähän uuden sarjan aloitusosaa. Kirjan alaotsikko on Ellen Lähteen tutkimuksia. Minulla on ollut ilo tavata tämä monipuoleinen taiteilija (kirjailija ja näyttelijä,  ilmaisutaidon opettaja, suomentaja, ohjaaja ja näytelmäkirjailija) livenä, kun hän oli kirjailijvieraana kirjastossamme. 

Elleniin tykästyin heti. Hän on 58-vuotias leskirouva, jolla on vilkas rakkauselämä - silloin kun hän itse sitä tahtoo. Hän viihtyy hyvin omissa oloissaan eikä halua vakiintua. Ellen on intohimoinen puutarhaihminen, ja hän matkustelee maailmalla puutarhamatkoilla.Tämä tuo Ellenin persoonaan viehättävää maanläheisyyttä. Ellen on mukana marttojen kotiapuotoiminnassa, ja sen kautta hän tutustuu pieneen Mimmiin ja hänen Timo-isäänsä. Mimmin äiti Mirkka on lähtenyt valvomaan kesähuvilan remonttihommia, ja isä, joka ei juurikaan ole osallistunut lapsen hoitoon, on hiukan pulassa äitiä ikävöivän Mimmin kanssa. Niinpä Ellen rientää apuun, ja pestistä tuleekin odotettua pitempi, sillä Mirkka näyttää kadonneen mökiltä jäljettömiin.

Apuun tulee myös Mirkan sisar Anneli,Mimmin kummitäti,  joka on katkera sisarelleen siitä, että tämä on lunastanut itselleen vanhempien kesähuvilan, Annelille rakkaan paikan, jota hän on havitellut itselleen. Anneli ujuttautuu Mimmin ja Timon elämään ja saa asiat taas rullaamaan ja perheen arjen kohdalleen. Mutta Mirkkaa ei vaan löydy eikä kuulu kotiin. Onko hän kyllästynyt värittömään aviomieheensä ja lähtenyt omille teilleen, vai onko hänelle sattunut jotain?

Elleniä haluaa hänkin tietää, mitä Mirkalle on tapahtunut, ja palkkaa naapurin nörtin teinipojan Samuelin selvittämään Mirkan taustoja ja auttelemaan muutenkin käytännön töissä. Samuelin äidillä, Neuvostoliitosta loikanneella huippupianisti Irinalla on menneisyydessään salaisuuksia, joita Samuel myös ryhtyy selvittelemään, kun äidiltä ei tietoja heru.

Kirja oli hiukan liiankin "helppo", juonen käänteissä ei ollut kovinkaan paljon yllätyksellisyyttä, Ellen tietysti ratkaisi arvoituksen ja Samuelinkin elämä asettui mallilleen. Kirjan voisi sijoittaa johonkin dekkarin ja romanttisen viihteen rajamaille, ja yksinkertaisuudessaan se oli varsin viihdyttävää luettavaa kesäillan ratoksi.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Saara Kesävuori: Askelen edellä

Tammi, 2017


Tämän kirjan kohdalla kävi niin, että aloitin lukemisen trilogian viimeisestä osasta. Muistelen, että olisin ensimmäistä osaa joskus aloitellut, mutta se jäi jostain syystä kesken. Lukukokemusta ei juurikaan haitannut, että edelliset osat ovat jääneet lukematta, vaikka jotkut viittaukset edellisiin osiin eivät täten auenneetkaan. Harkitisin jo muutaman kerran tämänkin kirjan jättämistä kesken, mutta jokin kirjassa oli sellaista, mikä sai lukemaan vielä yhden sivun tai luvun.

Pidän dekkareista, mutta en välttämättä kaipaa ruumiita pakastimissa tai niiden paloittelua kuuteen osaan. Myrkkykäärmeistä en myöskään välitä.  Anni Eloranta on entinen nyrkkeilijä, joka tiputtaa isonkin korston muutamalla iskulla. Eikä pelkää käärmeitä. Uimavalvoja joka menee töihin silloin kun ehtii ja muistaa. Annilla on miesystävä Arttu, poliisi, joka haluaisi vakiintua ja muuttaa yhteen Annin kanssa. Tämä herättää Annissa ristiriitaisia tunteita: olisiko aika vakiintua, opiskella uusi ammatti, perustaa perhe?

Annin äiti on kuollut vuosi sitten, isä kipuilee surutyössään ja tekee muuttoa asunnostaan. Samppa-veli on saanut sekakäytön seurauksena skitsofrenian ja menettänyt toisen kätensä. Samppa on saanut sairautensa tasapainoon ja on muuttamassa hevostilalle, jossa hänen rakas hevosensa on hoidossa. Annin ystävän pyörittämästä perhekoti Kattilasta kidnapataan viiden kuukauden ikäinen Timi-vauva keskellä päivää vaunuista. Anni ei voi olla puuttumatta tapahtumiin.

Annin nyrkkeilyaikainen ystävä Johanna pyytää Annilta outoa palvelusta. Anni joutuu mukaan tapahtumiin, joissa Timin katoaminen on vain pieni sivujuonne. Tapahtumien alkupiste näyttää  sijoittuvan miekkailukouluun, missä Johanna on aloittanut uuden harrastuksen. Yllättäen tapahtumiin liittyy myös Saarinen, Annin isä. Hän tulee ikäänkuin takaovesta sivuhahmosta yhdeksi päähenkilöksi.

Luultavasti en tule trilogian kahta ensimmäistä osaa lukemaan. Kirja oli kaikkea muuta kuin tylsä, tapahtumat ikäänkuin vyöryivät eteenpäin mutta samalla oli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut fantasiakirjaa. Pidän kirjoista, joiden tapahtumat ainakin voisivat olla totta jollain tasolla, mutta tämä kirja ei sitä kriteeriä täyttänyt. Olisin Annin hahmoon kaivannut hiukan tunnetta ja inhimillisyyttä kaiken kovuuden ja räväkkyyden lomaan. Muutenkin jäin kaipaamaan syvyyttä kerrontaan, kirjailija kuvaa kirjassa tapahtumia ikäänkuin kameran linssin läpi, ulkopuolisena.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Sari Helin: Huono äiti: tunnustuksia


SS 2017
Huono äiti -blogi on saavuttanut hurjan suosion, ja ihan uteliaisuudesta tartuin kirjaan, vaikken kohderyhmää olekaan, koska kaikki lapseni ovat jo aikuisia ja äitiyden mokista huolimatta heistä on kasvanut kelpo ihmisiä. Ei kai siinä ole mitään ihmeellistä, että meikit tulee pestyä kynsilakanpoistoaineella, olenpa itsekin useita kertoja käyttänyt kosteusvoidetta hammastahnana tai shampoona. Kirjassa on inhorealistista kuvausta ruuhkavuosien äitiyden hektisyydestä, katkonaisista öistä ja sumuisista päivistä. Syyllistämisestä ja syyllistymisestä.  Miten olla yhtaikaa luomuäiti ja täysimettäjä ja kuuma seksipeto? Toisaalta ei ole unohdettu niitäkään hetkiä, mitkä äitiydessä ovat hyviä ja ainutlaatuisia.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia, osa pelkkiä luetteloita ranskalaisin viivoin sekä rasti ruutuun -testejä. Kirjan lopussa oleva "seksipäiväkirja" oli mielestäni eri sarjaa kuin muu kirja. Kinuskikissan ja Hellapoliisin kohdalla blogista kirja on ihan hyvä juttu,  Huonon kohdalla en olisi asiasta niinkään varma. Tai sitten en vaan ymmärrä kun en kuulu siihen kohderyhmään.



tiistai 23. toukokuuta 2017

Jaana Taponen: Taikamatto

Karisto, 2017

Pidän kovasti Jaana Taposen chick lit -tyyppisestä romanttisesta viihteestä. Taikamatossa esiintyvät Stockan herkku -kirjasta tutut Anna ja Donna, vilahteleepa sivulauseessa kyseisen kirjan antisankari Daniel Degerrothkin.

Annan taloudellinen ahdinko jatkuu, ex-mies Samuli on kuollut ja Anna on teini-ikäisen Juulin yksinhuoltaja. Annan miesystävä Ben on vielä toisaalla naimisissa, ja Anna on luvannut odottaa...loputtomastiko?

Kirjassa liikutaan kustantamomaailmassa. Anna saa kaivatun työtarjouksen kustannusosakeyhtiö Aurinkokunnasta, jota johtaa rautaisella otteella toimitusjohtaja Simo Salmela. Ville Viitanen on juuri siirtynyt hieman kyseenalaista kirjallisuutta kustantavasta Superista Aurinkokunnan palvelukseen. Superin boheemi työilmapiiri tuntuu olevan valovuosien päässä Aurinkokunnan konservatiivisuudesta, ja hetkittäin Ville miettii onko tehnyt elämänsä virheen työpaikkaa vaihtaessaan. Aurinkokunnan sydän ja sielu on kaunis ja viileä kustannuspäällikkö Katarina. Katarina ei paljasta itsestään mitään. Ville on nähnyt Katarinan itkevän, ja huomaa hänen myös silloin tällöin yöpyvän työpaikallaan. Hiljalleen Ville siirtyy läppäreineen työpöytänsä äärestä Katarinan työhuoneen sohvalle työskentelemään.

Anna ja Ville ovat lentäneet yhdessä taikamatolla kymmenen vuotta sitten, kun Anna oli vielä tukevasti naimisissa lapsensa isän kanssa. Ville ei ole koskaan unohtanut Annaa, ja nyt he tapaavat uudestaan työn merkeissä. Yhteistyö jatkuu myös epävirallisemmissa merkeissä, sillä Ville on tullut lyöneeksi vedon, jonka voittaakseen tarvitsee Annan kirjallisia kykyjä. Vedon myötä vaarantuu sekä Aurinkokunta että Villen työpaikka, ja aikamoinen soppa syntyy ennen kuin asiat alkavat selvitä. Loppu jäi mukavasti avoimeksi, eikä ihan tarkkaan selvinnyt kuka jäi lentämään kenenkin kanssa taikamatolla. Ehkäpä tapaamme vielä Taposen seuraavassa kirjassa :)



maanantai 15. toukokuuta 2017

Ilves, J.M. : Sorjonen: Loppupeli

Gummerrus, 2017
Minä, joka en yleensä TV:tä katsele, koukutuin täysin Sorjoseen. Ilokseni sarja on saanut kansainvälistäkin menestystä. Tämä kirja, kuten aikaisempikin osa, noudattelee tarkasti tv-sarjan käsikirjoitusta. Yleensä kun lukee kirjan ensin ja katselee sen jälkeen tv-sarjan, joutuu pettymään. Tämän kirjan kohdalla kuitenkin toivoin, että olisin voinut lukea sen ennen sarjan katsomista. Luulen, että sarjan tapahtumat olisivat voineet aueta eri tavalla. Mutta hyvä näinkin, ja kirjaa lukiessa oli helppo loihtia henkilöt ja tapahtumapaikat mielen sopukoihin tv-sarjan perusteella.

Rikoskomisario Kari Sorjonen muutti perheineen Lappeenrantaan pääkaupunkiseudulta toiveinaan rauhallisempi työ ja enemmän aikaa vaikeasta sairaudesta toipuvan Pauliina-vaimon sekä Janina-tyttären kanssa. Mutta eipä Lappeenranta Sorjosta helpolla päästä, ja nyt hän joutuu perheineen pahempaan tilanteeseen kuin ikinä edellisessä työssään.

Sorjosen tytär Janina löytyy veneestä keskeltä Saimaata kädet kyynerpäitä myöten veressä. Samasta veneestä löytyy myös kuollut mies, ja veren Janinan käsissä todetaan olevan ko. miehen verta. Janina ei muista tapahtumista mitään, mutta hän on ainoa epäilty murhatapauksessa. Sorjonen ei tietenkään saa tutkia tapausta, vaan hänet määrätään toisiin tehtäviin. Janina alkaa jo itsekin epäillä itseään, mutta Kari Sorjonen uskoo tyttärensä syyttömyyteen ja käynnistää varjotutkimukset oikean syyllisen löytämiseksi. Tutkimusten tiimellyksessä Kari Sorjosen ongelmanratkaisukyky ja harvinainen muistikapasiteetti joutuvat todella koetukselle, samoin kuin perheen luottamus. Aika käy vähiin.
Edellisestä kirjasta ja tv:stä tutut poliisikollegat Lena ja Niko rientävät Kari Sorjosen avuksi - Kari pelasti edellisessä kirjassa Lenan tyttären. Korvaukseksi Lena päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen Janinan. Lena on lempihahmoni sekä kirjassa että tv-sarjassa. Monessa liemessä keitetty piinkova poliisi, joka ei kaihda kyseenalaisiakaan keinoja poliisin työssä. Tarkoitus on kuitenkin aina hyvä.

Te jotka sarjaa katselitte, tiedätte tapahtumien kulun ja loppuratkaisun. Kirja kannattaa lukea, oli sitten katsonut sarjan tai ei, niin loistava ja koukuttavasti kirjoitettu se on. Ja voin taata, että jos luet kirjan  etkä ole sarjaa katsonut, varmasti haluat heti katsoa joka jakson. Vaikka tapahtumat noudattavat sarjan käsikirjoitusta, kirjaa ei malta laskea kädestään. Haluaisin kovasti tietää, ketkä kaksi kirjailijaa ovat salanimen J.M. Ilves takana. Minulla on omat epäilykseni....

Katarina Wennstam: Varjot

Kuvahaun tulos haulle katarina wennstam varjot
Otava, 2017

Wennstam on ollut yksi suosikeistani pohjoismaisen dekkarin genressä. Edellinen Wennstamin kirja Kivisydän sulatti sydämeni, ja odotukset olivat korkealla Varjojenkin kohdalla. Wennstamin kirjoissa painopiste on heikompien - lasten, naisten - puolella. Tässä kirjassa tapetilla on naisiin kohdistuva väkivalta. Kaikki muut väkivallan muodot ovat Ruotsissa vähentyneet, mutta naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta ei. Kirjan mukaan Ruotsissa kuolee joka vuosi 16 naista lähisuhdeväkivallan seurauksena.

Nyt saavat pelätä ne miehet, jotka ovat syyllistyneet väkivaltaan naisia kohtaan. Neljän naisen naamioitunut joukko käy sellaisten miesten kimppuun, jotka ovat kärsineet tuomionsa väkivaltaisista teoistaan. Naiset kostavat teot tyyliin "silmä silmästä, hammas hampaasta", ja miehet joutuvat juuri samanlaisen väkivallan kohteeksi kuin mitä ovat itse naisilleen tehneet. Uhrit ja syylliset heittävät häränpyllyä. Naisten kostoiskut saavat sympatiaa osakseen, eikä lukijakaan oikein tiedä mitä ajatella. Nämä miehet ovat rangaistuksensa kärsineet, mutta ovatko ne olleet riittäviä ja oikeudenmukaisia?

Edellisistä kirjoista tuttu rikostarkastaja Charlotta Lugn alkaa selvittää kostorikosten sarjaa. Varjot eivät jätä jälkiä, kunnes tekevät kohtalokkaan virheen. Vai onko kyse sittenkään sattumasta? Puolustusasianajaja Shirin Sundin joutuu vaikean tehtävän eteen. Charlotan oma elämäntilanne on umpisolmussa, eikä Shirinilläkään mene yksityiselämässään kovin hyvin.

Kirja oli hienoinen pettymys, tai ehkä odotukset olivat liian korkealla. Takaumat olivat jotenkin irrallisen oloisia, olisi ollut mukava perehtyä kunkin kostajanaisen tarinaan hiukan syvemmälle. Nyt tapahtumat ikään kuin poukkoilivat ajasta ja paikasta toiseen. Loppuratkaisu kuitenkin kursi koko tarinan kokoon ja pelasti kirjan.


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Liisa Laavola: Maaseudun rauhaa : ja muita harhaluuloja eläinten kanssa elämisestä

Kustannushd 2016

Tässä kirjassa pääosassa ovat eläimet: Kissat Siisseli, Pertti-setä ja Hipinä, koira Vilpus, Salama-hevonen, islanninhevosmummot Höntti ja Dalia, Pette-poni. Sekä kanoja, lampaita, vuohi, sikoja, lehmiä....jotka kaikki ovat isännälle ja emännälle rakkaita kotieläimiä. Huvin vuoksi hankittuja. Munia ja maitoa tulee kotitarpeiksi, ja possupojat joutuvat joulun tullen kinkuiksi. 

Jokainen eläin on persoona, ja kaikki onnistuvat aiheuttamaan isännälle ja emännälle ylimääräisiä rytmihäiriöitä. Kissa tuo sisälle elävän hiiren, jota sitten porukalla jahdataan. Hevoset pääsevät ruisjauhosäkille ja saavat ähkyn. Kettu pääsee kanalaan listimään kanoja. Hevoset ja lampaat karkailevat. Aitoja rakennetaan. Eläimissä on pomottajia ja alistujia, eikä kärhämiltä vältytä. 

Rakastan kirjojen kuvaliitteitä, ja tästä kirjasta sellainen löytyy. Sekä myös hauskoja mustavalkokuvia. 

Kaverukset
 
Miten erottaa joukosta isännän? Sillä on silmälasit
Kirja on riemukas pieni ahmaisupala, jota ei voi hymyilemättä lukea. Isäntäpariin on helppo samaistua, kun on itsekin joutunut kiperiin tilanteisiin eläinten, lähinnä koirien kanssa. Tässä kirjassa Vilpus-koira on se helpoin tapaus. 

Jyrki-isäntä pyrkii vähän rajoittamaan emännän intoa hankkia aina uusia ja uusia eläimiä. Mutta kun lehmä, possu tai hevonen ilmestyy taloon, on isäntäkin myyty ja innolla mukana eläinten hoitamisessa. Lypsämäänkin hän joutuu, kun Liisa-emäntä putoaa hevosen selästä ja elelee vähän aikaa käsi paketissa. 

Jokaisen maaseudun rauhasta haaveilevan tai siellä jo elävän kannattaa lukea tämä kirja, ennenkuin hankkii eläimiä "ilokseen". Kannattaa miettiä toisenkin kerran. Joskin ilo eläimistä voittaa riesat mennen tullen.