keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ingrid Hedström: Ihmiskoe


Suom Minerva, 2015
Jälleen uusi dekkarikirjailijatuttavuus tämä Ingrid Hedström. Kirjailija kuljettaa rinnan kahta tarinaa, joista toinen sijoittuu Taalainmaalle ja juontaa juurensa 30 vuoden taakse jolloin 13-vuotias Mikael katosi polttopuiden hakumatkalla. Mikaelia ei koskaan löydetty ja hänen katoamisensa jäi mysteeriksi. 30 vuotta myöhemmin diplomaatti Astrid Sammils muuttaa enoltaan perimälleen tilalle Taalainmaalle. Enon tavaroiden joukosta löytyy pipo, joka Mikaelilla oli päässään kadotessaan. Astrid sukeltaa menneeseen ja alkaa selvittää, mitä Mikaelille on tapahtunut apunaan syrjäytynyt  Carina, joka erinäisten vaiheiden jälkeen päätyy Astridin kumppaniksi tutkimaan katoamistapausta sekä Lars-enon lapsuuden traumoja  vajaamielislaitoksessa, jossa tuntuu olevan kaikenlaisia luurankoja kaapissa. 

Samaan aikaa Bukarestissa lääkäri Gabriela Dumitru on mukana tutkimuksessa, jossa testataan uutta lääkettä, jonka toivotaan auttavan tupakoinnin lopettamisessa. Tutkimuksesta poisjääneiden osuus on kuitenkin poikkeuksellisuuden suuri, ja heidän keskuudessaan alkaa esiintyä tapahtumia, jotka saavat Gabrielan haistamaan, että jokin on pielessä. Hän alkaa selvittää asiaa mutta samalla hänen lähipiirinsäkin joutuu vaaraan. 

Lääketieteen etiikka on aihe, joka dekkarikirjallisuudessa kiehtoo aina, ainakin minua. Samalla viehätyin näiden kolmen naisen, Astridin, Gabrielan ja Carinan hahmoista. Astrid, rakkaudessa pettynyt ja erään ylilyönnin jälkeen diplomaatintyöstäänkin hyllytetty tarmokas amatsoni ei pienestä hätkähdä. Gabrielan mies työskentelee ulkomailla, mihin Gabriela ei halua eikä voi häntä seurata, koska haluaa olla lähellä sairasta äitiään. Samalla hän on käytännössä pienen Alexandru-pojan yksinhuoltaja. Gabriela on värittömämpi hahmo kuin räväkkä Astrid, mutta heissä on samaa se, että he haluavat totuuden paljastusta ja oikeuden voittamista keinoja kaihtamatta. Ja Carina on mahtava tyyppi, äiti ja isoäiti mutta samalla karismaattisten renttumiesten naispuolinen vastine. Maailma on potkinut häntä päähän eikä hän epäröi potkia takaisin. Karhean pinnan alla Carinassa on paljon samaa kuin Astridissa ja Gabrielassa, hän ei epäröi panna kaikkea likoon oikeuden voittamiseksi.

Taidokkaasti kirjailija punoo nämä kaksi tarinaa yhteen ja lopussa asiat loksahtelevat kohdalleen aikamoisten käänteiden jälkeen. Ihan kaikkiin kysymyksiin ei vastausta löydy, vaan ne jäävät lukijan pääteltäviksi kuten hyvässä kirjassa pitääkin. Juurikin ne ihmissuhteisiin ja romantiikkaan liittyvät. Pidin kovasti, ja haluaisin tutustua kirjailijan tuotantoon laajemminkin. Löysin netistä tiedon, että Ihmiskoe aloittaisi uuden, Astrid Sammilsista kertovan sarjan. Toivottavasti näin on, ja Ihmiskokeessa avoimeksi jääneet kysymykset saavat vastauksen. 

tiistai 15. elokuuta 2017

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu


Myllylahti, 2017
Edellisessä Häivähdyksiä - erityinen elämäni -kirjassaan Marja Korhonen kertoo siitä, miten hän sai aivorunkotukoksen ja sitä seuranneen hoitovirheen vuoksi locked-in-syndrooman eli neliraajahalvauksen ja puhekyvyn menetyksen. Marja taisteli kuoleman rajoilta tiensä takaisin omaan kotiin, jossa elää enkeleiksi kutsumiensa avustajiensa kanssa täyttä elämää. 

Tässä kirjassa Marja kertoo elämästään ensimmäistä kirjaa seuranneen menestyksen jälkeen. Hän on saanut kutsuja esiintymään eri tahoille, mm kouluille,  puhumaan selviytymisestään ja erilaisuuden hyväksymisestä. Vaikka Marja on menettänyt kykynsä puhua ja liikkua, hän on löytänyt keinoja tuoda omaa valoisaa elämänasennettaan esiin. Kirja on kirjoitettu kirjain kerrallaan otsahiirtä käyttäen ja voi vaan kuvitella, miten paljon siihen on kulunut aikaa ja työtunteja. Avustajat toimivat tulkkeina esiintymisissä ja haastatteluissa. 

Kirjassa puhuvat myös Marjan läheiset. Avustajat, ystävät, lapset. Avustajaenkelit ovat Marjalle paljon enemmän kuin työntekijöitä. He tekevät mahdolliseksi liikkumisen ja jokapäiväisessä elämässä selviytymisen. He ovat kaikki myös omanlaisiaan persoonia, ja jokaisesta Marja kertoo hauskasti ja lämpimästi. Hurjalta kuulostaa mielestäni, että Marja haluaa viettää yöt yksin kotonaan. Toisaalta ymmärrän sen hyvinkin, joskus pitää vaan saada olla yksin. Ja Marjalle on tapahtunut jo paljon, ei niin mukavia asioita, joten hän on varmasti oppinut elämään päivän ja hetken kerrallaan. 

Kirjaa lukiessa omat pikku krempat ja epämukavuudet alkavat tuntua hyvin pieniltä harmeilta. Moni Marjan kohtalon kokenut eläisi luultavasti laitoksessa muiden liikuteltavana. Marja on sisullaan ja elämänhalullaan ponnistanut vaikeasta tilanteestaan takaisin elämään ja elää täydempää elämää kuin moni meistä ns. terveistä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Pasi Lönn: Lunastaja


Tammi, 2013
Lomalle umpimähkäisesti valittu dekkari yllätti positiivisesti. Pasi Lönn on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta varmasti tulen lukemaan hänen tuotantoaan jatkossakin.

Poliisiromaanin pääosassa ovat Lasse Flink ja hänen kollegansa Riitta Mäkinen. Lasse on leski ja pienen Sara-tytön yksinhuoltaja. Lasse ja Riitta saavat tutkittavakseen oudon murhien sarjan, joilla ei näennäisesti ole yhteyttä toisiinsa. Tapahtumat sijoittuvat Keski-Suomeen, enimmäkseen Jyväskylään. Pasi Lönn on itse rikosylikonstaapeli ja asuu Jyväskylässä, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Onpa hän saanut kirjaan ympättyä ripauksen romantiikkaakin.

Marjukka on avohoitopotilas, joka luulee kuolleensa ja tulleensa jonkinlaiseen taivaan esikartanoon, jossa hänellä on tehtävä. Hän kohtaa Tutorin, joka ohjeistaa häntä karmivissa tehtävissä, jotka Marjukka suorittaa hymy huulillaan. Tutor tekee Marjukalle selväksi, että Lasse Flink on itse pääpaholainen, joka on tuhottava taivaspaikan lunastamiseksi. 

Sitten on Pia Vaahtera, alkoholisoitunut nuori nainen, joka etsii isänsä perintöä, runsasta ryöstösaalista, jota ei koskaan löytynyt. Isä on kärsinyt tuomionsa ja on jo edesmennyt. Pian kanssa saalista etsii vankilasta lomalla oleva miesystävä, jolla on omat suunnitelmansa rahojen suhteen.

Lönn kuljettaa näitä kahta tarinaa taidokkaasti rinnakkain, joskin niillä on yhtymäkohtia vähän. Mutta lukijan mielenkiinto säilyy näin koko ajan, ja kirjaa on vaikea laskea kädestään. Ja kuinkas muuten, loppuratkaisussa sankari pelastuu täpärästi. Mitäpä isä ei olisi valmis uhraamaan tyttärensä vuoksi, ei edes omaa henkeään.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Otava, 2017

Olen joskus pilke silmässä todennut, että lähes kaikki, mitä olen elämässäni oppinut, olen oppinut Anna-Leena Härköseltä. Tämä kirja on hiukan erilainen kuin aikaisemmat, vakavampi. Kirja kertoo juuri 50 täyttäneestä kirjailijasta, Anitasta, joten väkisinkin tulee miettineeksi, onko kirjassa jotain omaelämäkerrallista. Kirjailijan työ on varmaan monen unelma-ammatti, mutta kirjassa tulee vastaan työn toinen puoli. Aloittamisen vaikeus, kangertelu kun tekstiä ei synny, epävarmuus lopputuloksesta. Myöskin epävarmuus toimeentulosta, joka on apurahojen varassa silloin kun tuloja kirjasta ei vielä ole.

Anita haluaa kuolla, ainakin luulee haluavansa. Kirjan aloittaminen laukaisee hänessä masennuksen, kuten aina ennenkin. Pienimuotoisessa syntymäpäiväjuhlassaan hän kysyy ystäviltään, kuka heistä olisi valmis tarvittaessa avustamaan häntä itsemurhassa ja olemaan vierellä, kunnes tiedottomuuden hetki koittaa. Kuten arvata saattaa, ystävien reaktiot vaihtelevat suuresti. Onhan paikalla eri alojen edustajia: puuseppä, pappi, stailisti, kirjailija. 

Onneksi on Sakke, turvallinen aviomies joka seisoo rinnalla kriistä toiseen. Vähän pönäköitynyt puuseppä, jalat maassa -mies. On myös toisenlaisia miehiä. Läheisiä ystäviä, jotka olisivat valmiita myös kuolinavun antamiseen - jos saisivat itse tulla mukaan. Ja sitten niitä, jotka vievät voimia niin paljon että heistä ei jaksa hankkiutua eroon. Ainakaan kiltti Anita, joka tuntee velvollisuudentuntoa myös tällaisia ystäviä kohtaan. 

Kriisi on käytävä läpi, jotta kirja valmistuisi. Anitan rinnalla saamme kokea niin syvimmät kuilut kuin ilonhetket silloin kun kirjoittaminen sujuu ja usko tulevaisuuteen alkaa hiljalleen palautua. Tarinaa kantaa eteenpäin Anna-Leena Härkösen viisaus ja hersyvän ironinen huumori. Nautin taas valtavasti hänen kirjastaan.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Mika Mölsä: Operaatio Ullakko - miten poliisi selvitti miljoonaperijättären sieppauksen

Mika Mölsä - Operaatio ullakko, e-kirja
Crime Time, 2010

Dokumenttidekkari Herlinin suvun miljoonaperijättären sieppauksesta sattui käsiini eräältä kirpparilta.Kun perijätär siepataan, poliisi luulee ensin sieppauksen takana olevan jonkin kansainvälisen rikollisliigan. Monet yhteensattumat tukevat tätä teoriaa. Sieppauksen kuitenkin suunnitteli ja toteutti yksi ainoa henkilö, turkulainen juristi Juha Turunen. Tapaus käynnisti Suomessa ennennäkemättömän poliisioperaation.

Maallikko ei todellakaan ymmärrä, millainen organisaatio poliisissa käynnistyy, kun jotain tällaista tapahtuu. Kaikki keinot ja kaikki mahdollinen tekniikka otetaan käyttöön, yhtäkään kiveä ei jätetä kääntämättä uhrin pelastamiseksi. Miljoonat vaihtavat omistajaa ja Turunen luulee jo suunnitelleensa täydellisen rikoksen ja onnistuneensa sen toteutuksessa. Kiinni jäätyään hän yrittää vielä epätoivoisesti sepittää peitetarinaa säästääkseen edes muutaman miljoonan varmistamaan mukavaa elämää vankilasta pääsyn jälkeen. 

Mölsä on tosiaan haastatellut Turusta hänen istuttuaan vankilassa vuoden yhdeksän vuoden tuomiostaan. Kirja siis kertoo myös Turusen motiiveista ja hänen epätoivoisesta elämäntilanteestaan, joka sai ryhtymään johonkin näin uskomattomaan. Googlailin netistä tietoja kirjan taustasta, ja löysin uhrin äidin veljen Niklas Herlinin blogikirjoituksen, jossa hän kertoo yrityksestään estää kirjan julkaiseminen ja ostaa tekijänoikeudet Mölsältä uhrin ja hänen läheistensä vuoksi. Hän myös pyytää lukijoitaan, etteivät ostaisi tätä kirjaa. Minusta se tuntuu kummalliselta, sillä aikanaan lehdissä kirjoitettiin tapauksesta paljonkin, ja kirjassa sekä uhrista että hänen läheisistään on kirjoitettu hyvin hienotunteisesti, edes nimiä mainitsematta (vaikka toki kaikki tietävät kenestä on kysymys). 

Poliisille suurin haaste tapauksen selvittämisessä oli luultavasti estää tiedon vuotaminen Operaatio Ullakosta. Olihan tekijä kieltänyt ankarasti uhrin omaisia hiiskumatta lunnasvaatimuksesta poliisille. Muuten siepatun henki olisi vaarassa. Tämä tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä, kun satamäärin poliiseja työskenteli lähes kellon ympäri ja kaikki mahdolliset tahot olivat seurannassa. Tässä kuitenkin onnistuttiin, joten valtava respect poliisille - olemme hyvissä käsissä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen

Books on Demand GmbH

Lukaisin tämän "dekkarinovellikokoelman" yhdellä istumalla tuulisena iltana Altassa leirintäalueella. Lainausmerkit siksi, että eivät nämä novellit ihan dekkarimittoja täytä. Yksityisetsivä Jenny Kottonen alias Cotton ja mäyräkoiransa Kepponen selvittävät mysteerin toisensa perään. Näissä novelleissa ei väkivallalla mässäillä, päinvastoin ne ovat varsin herttaisia. Niissä näkyy myös kirjoittajan rakkaus koiriin ja puutarhanhoitoon, joten ainakin minun on Jennyyn helppo samaistua. 

Kaisa Sorola on bloggaaja, joka on julkaissut novelliharrastuksensa tuotokset kirjaksi. Tietynlainen kotikutoisuus näistä tarinoista paistaakin. Oikoluku on myös jäänyt puolitiehen, miesystävä Aimokin muuttuu jossain vaiheessa Maunoksi, ja lukijan on on mietittävä olisiko kyse kuitenkin yhdestä ja samasta miehestä. Mukavaa ja leppoisaa sadepäivän lukemista kuitenkin!

Lasse Nousiainen: Konttaava koomikko

Tammi, 2017

Kirja, jossa on pilkahdus ideaa. Kolmekymppinen stand up -koomikko syntyy uudelleen vauvaksi hyvään perheeseen, rakastavan äidin ja isän esikoiseksi. Vauvalla on kuitenkin aikuisen tietoisuus, ja hän käsittelee vauvatodellisuuttaan keski-ikäisen miehen tietoisuudella. Äidinmaito on ihanaa, mutta välillä tekisi mieli olutta tai paukkua. Äiti on ihana, kaunis, lempeä ja hyväntuoksuinen. Isä kummallinen tunari. Mummon ja vaarin voi sentään hurmata hampaattomilla hymyillä ja pedata mukavia lahjuksentäyteisiä mummolapäiviä tulevaisuuteen. 

Välillä poiketaan vauvelin edellisessä elämässä, oluenhuuruissa ja stand up -lavoilla. Saammeko rangaistuksen synneistämme seuraavassa elämässä, vai miksi vauvan maksa-arvot ovat koholla? Päiväkodissakin on kurjaa ja kaverit lyövät lapiolla ja heittävät hiekkaa silmiin. Onko sitten ihme jos haluaa piirtää vaan hirviöitä mustalla tussilla?

Alussa tarina riemastuttaa, mutta sitten se muuttuu pitkäveteiseksi. Vauva kasvaa, ja aikuisen tietoisuus katoaa hiljalleen lapsenmielen tieltä. Kirjan lopussa odottaa kuitenkin pienoinen yllätys, joten luepa vaan sitkeästi loppuun saakka!

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella


Karisto, 2017
En ole Anneli Kivelän kirjoja lukenut, mutta kuvittelisin, että hänestä pitävät tykästyvät myös tähän kirjaan, joka aloittaa uuden kotimaisen sarjan. Tarina on tavanomainen. Riina, juuri valmistunut opettaja, on pettynyt kaupungissa rakkauteen ja tulee kesätöihin tätinsä lossikahvilaan Jylhäsalmelle. Täällä hän kohtaa elämänsä rakkauden, ja muutaman väärinkäsityksen ja pienen traagisen käänteen jälkeen loppu on onnellinen. 

Kerronta on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, mutta tarina vähän liiankin simppeli. Olisin kaivannut vähän lisää särmää, muutaman sulhasehdokkaan lisääkin olisi kirjaan saanut ympättyä. Henkilöt ovat myös kovin mustavalkoisia, Sirkka-täti ja työkaverit kivoja ja yhteistyökykyisiä. Kirjan pahis taas on ilmiselvä pahis ensitapaamisesta lähtien. 

Varmasti kirja tempaa mukaansa ja seuraavatkin osat löytävät lukijansa. Mukava tarina, ei yksityiskohtaisia seksikohtauksia, romantiikkaa ja purjeveneitä, vähän jännitystäkin. Ehkäpä seuraavissa osissa tarina saa vähän vauhdikkaampaa jatkoa. Vuorenvarma myyntimenestys!

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Kia Walli: Avokadopastaa

Otava, 2017

Saili on kahden pikkutytön sinkkuäiti, jolla on oma sisustusliike ystävänsä Sadun kanssan. Hän on eronnut miehestään muutama vuosi sitten ja etsii epätoivoisesti uutta kumppania Bittisinkut-deittipalstalta. Aina kun tytöt ovat isällään, Saililla menee lujaa, yleensä sängyssä jonkun treffikumppanin kanssa ( ja nämä sänkyjutut on kuvattu varsin yksityiskohtaisesti). Lähes jokaisen kanssa Saili on perustamassa perhettä, mutta yksi toisensa jälkeen miehet paljastuvat jonkin sortin huijareiksi, jotka etsivät vaan hetkellistä petikumppania. Tämän tästä Saili kokee rakastuneensa palavasti, mutta joutuu pettymään. 

Kirja on varsin kevyttä seksipainotteista luettavaa. Loppuratkaisunkin arvaa jo melkein ensimmäiseltä sivulta. Lue jos haluat, mutta etpä paljon menetä jos jätät lukematta.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Ken McClure: Luovuttaja

 
Moreeni, 2010
Sain käsiini tämän ensimmäisenkin Steven Dunbarista kertovan kirjan, ja ahmin sen vuorokaudessa. Tässäkin liikutaan sairaalamaailmassa, kalliissa yksityissairaalassa Medic Ecossessa, jonka tulevaisuus on vaakalaudalla taloudellisen kannattamattomuuden vuoksi. Steven on peitevirassa tutkimassa virallisesti sairaalan kirjanpitoa ja varojen käyttöä, mutta todellisuudessa hän yrittää selvittää outoja asioita, mitä sairaalassa tapahtuu. 

Pieni Amanda sairastaa pahaa munuaisten vajaatoimintaa, ja hänen ainoa toivonsa on saada siirtomunuainen. Sitä ennen hänet pitäisi saada pysymään hengissä dialyysin avulla, ja siihen Lastensairaalan koneet eivät tunnu pystyvän. Amanda pääsee ilmaispotilaaksi Medic Ecosseen, mikä tuntuu kaikista osapuolista onnenpotkulta. Maan parhaan dialyysilaitteiston ansiosta Amandan tila alkaa kohentua, ja pian löytyy yhteensopiva munuainenkin. Amandaa aletaan valmistella munuaissiirtoa varten.

Dunbar huomaa kuitenkin oudon seikan. Sairaalassa on aiemminkin tehty munuaissiirtoja ilmaispotilaille, ja molemmat lapsipotilaat ovat kuolleet, vaikka munuaiset ovat olleet heille täydellisen sopivia. Mikä on aiheuttanut hylkimisreaktion, jollaisia ei ole tapahtunut missään muualla vastaavissa tilanteissa? Kaksi potilaan kuolemaa samassa sairaalassa ei voi olla sattumaa. Steven haistaa palaneen käryä ja alkaa selvittää, mitä outoa sairaalassa on tekeillä. Kaikki tuntuu liittyvän omega-potilaisiin, suunnattoman rikkaisiin potilaisiin, jotka ovat valmiita maksamaan omaisuuksia hoidostaan. 

Kirjassa on paljon lääketieteellistä tutkimusta, joista maallikko ei pysty sanomaan onko se faktaa vai fiktiota. Uskoisin että faktaa, sillä netin uumenista löysin tiedon, että Ken McClure on opiskellut molekyyligenetiikkaa ja työskennellyt tutkijana. Teksti on asiantuntevaa ja myös kiinnostavasti kirjoitettu, vaikka asia meneekin maallikolta yli hilseen.

Rivien välistä lukija voi aavistella, mikä on loppuratkaisu. Se on kuitenkin hurjempi kuin voisi kuvitellakaan. Alkaa epätoivoinen kilpajuoksu aikaa vastaan pienen Amandan hengen pelastamiseksi. Ja kuten kunnon jännärissä, päähenkilö Steven Dunbar joutuu ennen loppuratkaisua pahaan pulaan. Kaiken kaikkiaan kiehtova sairaaladekkari.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Ken McClure: Taudinkantaja

Moreeni, 2012

Tartuin tähän kirjaan vahingossa, kirjailija on minulle ennestään tuntematon, eikä häneltä olekaan suomennettu kuin kaksi kirjaa. Jäin kuitenkin heti koukkuun ja ahmin kirjan muutamassa päivässä. 

Afrikasta Lontooseen matkalla oleva ulkoministeriön virkamies sairastuu kotimatkalla lentokoneessa jonkinlaiseen verenvuotokuumeeseen, ja muutama päivä myöhemmin menehtyy virukseen, joka muistuttaa ebolaa. Hän on onnistunut tartuttamaan myös muita lennolla olleita, eikä juuri kukaan jää henkiin. 

Juttu olisi kuitenkin liian yksinkertainen, jos mies olisi saanut viruksen Afrikasta ja se lähtisi leviämään tartuntateitse. Pian ilmenee eri puolella maata muitakin tapauksia tappavasta sairaudesta. Viruksen alkuperä on mysteeri, sillä koko ajan ilmestyy uusia tautitapauksia, joilla ei ole mitään yhteyksiä ulkomaille tai muutakaan selitystä siihen, mistä he olisivat taudin saaneet.

Tohtori Steven Dunbar kutsutaan selvittämään taudin lähdettä, ja hän alkaa epätoivoisen taistelun aikaa vastaan etsiessään yhteistä tekijää sairastuneiden välillä. Tauti uhkaa riistäytyä bandemiaksi, ja kansallinen hätätila on lähellä. 

Stevenin persoonaan olisin halunnut tutustua lähemminkin. Ehkä se on mahdollista, kun saan käsiini McCluren aiemman kirjan Luovuttaja, jossa Steven myös esiintyy. Hänen taustaltaan löytyy surullisia elämänvaiheita, ja tuntuu että hän hukuttaa työhönsä aiemman elämänsä murheita. Samalla työ on hänen suuri intohimonsa. Hiukan rakkauttakin hänen osakseen tulee, mutta hyvin traaginen on tämäkin rakkaustarina. 

Pitää hiukan ponnistella pysyäkseen mukana tutkimuksellisissa ja lääketieteellisissä faktoissa. Muutamista viittauksista lukija jo aavistaa, että ratkaisu ongelmaan ei ole ollenkaan niin yksinkertainen kuin lääkärit ja tutkijat ensin olettavat. Sairashuoneiden kuvaukset ovat järkyttäviä. Kaikilta osin tarina ei ole ihan looginen, esim. se jäi mietityttämään miten Steven ei itse saanut tartuntaa vaikka altistui sille monta kertaa. Kirjan keskivaihe oli hiukan tylsä, tutkimusta ja analyysiä toisensa jälkeen. Loppua kohti kerronta tihenee, ja teki mieli mennä johonkin yksinäiseen ja rauhalliseen paikkaan lukemaan kirja loppuun ilman häiriötekijöitä. Toivoisin kovasti, että McClure julkaisisi lisää.

Kalle Lähde: Happotesti

Otava, 2015

Kalle Lähteen esikoiskirja. Lähde on raitis alkoholisti, joten hän tietää mistä kirjoittaa, kyseessä on omaelämäkerrallinen romaani.  Kirja on suorastaan inhorealistinen kuvaus alkoholistin elämästä. Hyvistä päätöksistä ja lupauksista ja niiden rikkomisesta. Kirjan kertoja kulkee baarista baariin, siirtää rahaa säästötililtä omalleen vaimolta salaa, ja taas ajellaan taksilla ja mällätään. Baari-illat päätyvät yleensä sammumiseen, milloin rappukäytävään, milloin hissiin, joskus jopa kotisohvalle. Aamu alkaa armottomalla krapulalla ja jääkaapille hoippumisella. Jospa vaimo olisi ymmärtänyt varata sinne pari loiventavaa olutta.

Vaimon rooli alkoholismin mahdollistajana on oleellinen. Hän huolehtii siitä, että miehelle on ne krapulaoluet varattuna, milloin jääkaapissa valmiina, milloin piilossa jolloin mies joutuu niitä rukoilemaan tai vaimon poissaollessa epätoivoisesti etsimään. Vaimo hakee kapakasta kun miehellä on p-t housussa eikä taksilla ajaminen tule kysymykseen. Huolehtii katkolle, kun fysiikka pettää.  Kuinka pitkälle naisihminen on valmis venymään paremman tulevaisuuden toivossa? Lue itse. 

Kirjassa ei kuvata alkoholismin kehittymistä, vaan hypätään keskelle sitä. Eikä siinä tapahdu mitään ihmeparantumista. Välillä tulee lukijallekin epätoivoinen olo. Eikö voisi kertoa mistään muusta kuin oluttölkin sihauttelusta, triplapaukkujen tilaamisesta tai baariin vessaan (yleensä liian myöhään) ryntäilystä. Eikö yhtään taukoa, eikö yhtään selvää päivää tai edes aamupäivää? Mutta tämä juuri tekee kirjasta uskottavan kaikessa raadollisuudessaan. Myös kuvaukset sekakäytöstä tuntuvat hurjilta. Voiko kukaan yleensä jäädä henkiin tuollaisten lääke- ja alkoholimäärien jälkeen? Mutta tässäkin tapauksessa harjoitus tekee mestarin ja toleranssi senkun kasvaa. Alkoholisti itse kieltää ongelmansa, tai ainakin oman syyllisyytensä siihen. Hän on mielestään väärinymmärretty maailmanmies, paljon fiksumpi kuin nurkkapöytien juopot öykkärit.

Kukaan ei kaada viinaa alkoholistin kurkkuun, mutta paljon muuta hänen hyväkseen tehdään. Kuten sanoin, vaimon rooli on merkittävä. Baarimikko myy piikkiin kun rahat loppuvat, taksikuskit hakevat olutta kun kuljetettava ei ole siinä kunnossa että voisi itse sitä hakea. Mitä sitten, jos kaikki sanoisivatkin ei? Kyllä alkoholisti aina löytää keinot juomiseensa. Ja pilleripurkista tulee oiva apu, kunhan osaa lääkärille kertoa uskottavasti masennuksestaan ja unettomuudestaan. Kirjan jälkeen jää pakostikin pohtimaan, mihin katuojaan kertoja lopulta päätyykään.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Otava, 2017
Antti ja Paavo Pasaseen olemme saaneet tutustua jo sarjan aikaisemmissa osissa Yösyöttö ja Tarhapäivä. Antin vaimo Pia hyppäsi aikanaan synnytyslaitoksen pihassa taksiin ja jätti Antin pärjäämään  vastasyntyneen vauvan kanssa. Hyvän tukijoukon turvin ja hurtilla huumorilla Paavo-pojasta on kasvanut tomera ekaluokkalainen. 

Mutta miten pienestä eskarista voisi yhtäkkiä kasvaa iso koululainen, jonka pitää pärjätä pitkälti itsekseen? Pukea päälle, syödä aamupalaa ja lähteä kouluun kännykkäohjauksella. Ja koulun jälkeen pitää mennä iltsuun missä on tyhmää. Tämän tästä Antti joutuu kaahaamaan kesken työpäivän apuun, kun Paavolla on joku hätä. Wilma-viestiä tulee tiuhaan tahtiin, mutta eihän Antti niitä aina ehdi eikä muista lukea. Paavo on liikuntatunnilla uikkareissa silloin kun on sisäliikuntaa. Eikä gerbiiliäkään saisi viedä kouluun. Niinpä Antti ajeluttaa Matti-gerbiiliä povitaskussaan, onpa hänellä joskus Ikean kassissa etupenkillä kotkottava kanakin. 

Hei Antti! Keskustelimme tänään luokassa tulevaisuudensuunnitelmista eli siitä, mitä lapset haluaisivat tehdä, kun kasvavat aikuisiksi. Paavo antoi vastauksen, joka kieltämättä särähti korvaani:"Tuskin maltan odottaa aikuiseksi kasvamista, koska saan taas juopotella isin kanssa." Toivottavasti ymmärrät, että opettajana joudun pyytämään tarkennusta. Ystävällisin terveisin Irja

 Vaikka eletään vasta syyskuuta, lapsilla näyttää olevan jo kiire lumileikkeihin. 7-vuotias poika päätti eilen kokeilla rattikelkkansa toimivuutta sillä seurauksella, että pää juuttui kelkkaan. Helsingin pelastuslaitos sai hälytyksen hieman klo 19 jälkeen

Aikaisemmista osista ovat tullut tutuksi myös Enni ja hänen Terttu-tyttärensä, jonka Antti aikanaan otti hoitoonsa kun Enni joutui pahaan onnettomuuteen. Antti on alkanut tuntea lämpimiä tunteita Enniä kohtaan, ja näyttää jo hetken siltä, että uusperhe on saanut alkunsa. Enni kipuilee kuitenkin
onnettomuuden jälkeisissä oloissaan sekä henkisesti että fyysisesti. Ja Antti ei olisi Antti ellei hän osaisi tätäkin juttua mokata vaikka tarkoittaakin hyvää.


. - Onks Enni suuttunu, Paavo kysyi. -Mitä sä teit?
- En mitään!
Paavo kohotti toista kulmaansa. -Miks se sit suuttu?
-Mä en ala keskustelemaan ihmissuhteistani seitsemänvuotiaan kanssa!
 
Antin kehitysvammaisten asuntolassa asuva komea pikkuveli Janne on rakastunut asuntolatoveriinsa Suviin. Tilanne ajautuu siihen pisteeseen, ettei Janne enää halua eikä voi asua asuntolassa. Pian Janne nukkuukin Paavon sängyssä ja Paavo Antin vieressä. Ja taas on Antti Pasasen seksielämä mennyttä. 

Nauroin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani. Myös vaikeita asioita on käsitelty huumorin avulla. Kun Antti lopulta joutui liian koville työn, Jannen ja Paavon kanssa, jaksaminen loppui ja värit katosivat elämästä. Miten silloinkaan ei tarvitse jäädä yksin, vaan apua löytyy - yllättäviltäkin tahoilta. Miten vaikeaa voi olla kun haluaisi olla iso ja on kuitenkin vielä ihan pieni. Ja entäs sitten kehitysvammaiset? Onko heillä oikeus rakastua ja perustaa perhe, vai onko koko homma tuhoon tuomittu?

OVEN SAA AVATA:
-ISILLE
-UKILLE
-ANITALLE
-ENNILLE
-TERTULLE
-LUKKOSEPÄLLE
-JANNELLE
-POLIISILLE
-SIRKKATÄDILLE
-VIHANNANTÄDILLE
-JÖNNILLE
-SUVILLE
-AINOLLE
-PIPOLLE
HUOM! PIPOA EI ENÄÄ KOSKAAN JÄTETÄ ISTUMAAN YKSIN RAPPUKÄYTÄVÄÄN!

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Otava, 2017
 
Viides osa ihanaan Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan. Nyt päähenkilönä ja kertojana on Ida Erikssonin tytär Kirsti. Ida on mennyt naimisiin nuoruudenrakkautensa Eliaksen kanssa ja heillä on kaksospojat Voitto ja Veikko. Täysihoitola toimii enää pienimuotoisesti, ja perheen pääasiallinen tulonlähde on Eliaksen pirssikuskina saamat ansiot. Ida on ottanut kasvattityttärekseen orvon Allin, ja Kirstistä ja Allista on tullut läheisemmät kuin monista biologisista sisaruksista. Voitto ja Veikko ovat kummankin silmäteriä, ja nämä rakastavat isojasiskojaan. 

Kirjan alussa Alli ja Kirsti viettävät ensimmäistä ylioppilaskevättään. Kirsti opiskelee yliopistossa ranskaa ja filologiaa, Alli kansanrunoutta. Kirjan alkuosassa Alli on enemmän pääosassa, Kirsti melkeimpä sivuosassa. Kirjan henkilöinä vilahtelevat Yrjö Jylhä, Olavi Paavolainen, Katri Vala, Elina Vaara sekä muista kirjallisuuden tuon ajan vaikuttajia. Mielenkiintoista on seurata heidän edesottamuksiaan seurapiirien pyörteissä, kun itse aikanaan olen heidän runojaan ahminut. Mielenkiintoisinta kirjan alussa oli mielestäni näytelmäkiertue, jolla kerättiin varoja inkeriläisten nuorten opintoja varten. 

Kirstiä kiinnostaa opiskeluja enemmän työnteko Miilin hattuliikkeessä. Eräiden dramaattisten vaiheiden jälkeen hänelle tarjoutuu tilaisuus lähteä Pariisiin seuraneidiksi, ja Kirsti lähtee pitkälle ja mutkikkaalle matkalle. Pariisi ei kuitenkaan ole mikään Strömsö, mutta Kirsti äitinsä tyttärenä selvittää vaikeudet ja alkaa kulkea tietään kohti haaveiden toteutumista. 

Tämä kirja oli jotenkin hajanaisempi kuin aikaisemmat osat. Historian merkkihenkilöitä vilahtelee kirjan sivuilla tämän tästä, mutta sen tarkemmin heidän persooniinsa ei tutustuta joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Hiukan kaipailin Idaa kertojana, vaikka Kirsti olikin viehättävä tuttavuus. Myös Idan ja Eliaksen yhteiseloon olisin mielelläni perehtynyt tarkemmin. Miten toimii aikuisiän avioliitto nuoruudenrakkauden kanssa, kun välissä on vuosia elettyä elämää? Ja mahtaakohan Eliaksella olla ihan puhtaat jauhot pussissaan, vai mistä rahatukkoja ilmestyy piironginlaatikoihin? Pariisin tapahtumissa väläytellään myös Kirstin syntyperää, mutta moni asia jäi hämärän peittoon. Kirjan loppu oli varsin yllättävä, ja jäi odottamaan seuraavaa osaa, jossa toivottavasti tulee vastaus moniin kysymyksiin.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Otava, 2017

Paula Hawkins ponkaisi dekkarimaailmaan trillerillään Nainen Junassa. Kirja oli minulle vaikuttava lukukokemus ja kävin katsomassa elokuvankin. Niinpä tartuin suurin odotuksin tähän uutukaiseen.

Beckfordin joessa on Hukkuneiden mutka, johon hankalat naiset on ammoisista ajoista lähtien heitetty, jos eivät ole itse älynneet hypätä. Tapa juontaa juurensa noitavainojen ajalta, mutta ihan vastikään jokeen on hypännyt nuori Katie Whittaker, ja nyt sitten Nel Abbott.

Julia eli Jules on Nelin sisar, joka tulee Beckfordiin sisarensa hautajaisiin sekä huolehtimaan tämän teini-ikäisestä tyttärestä Lenasta. Joki edustaa hänelle lapsuuden painajaista, joka särki hänen elämänsä ja sisarusten välit. Häntä pelottaa oma menneisyytensä ja lähiaikojen tapahtumat: olisiko Nel todella hypännyt vapaaehtoisesti? Jos ei, kuka on vastuussa hänen kuolemastaan? Vielä isompi mysteeri on Katien itsemurha. Kaunis ja lahjakas, elämä edessä. Mikä hänet ajoi jokeen?

Nel jos kuka oli hankala. Tiesi liikaa, tonki asioita, sekaantui vääriin tyyppeihin. Lena on myös hankala, tullut äitiinsä. Hän on myös suunniltaan surusta, kun on lyhyessä ajassa menettänyt sekä äitinsä että parhaan ystävänsä Katien. Joenvarsikaupungin menneisyys on täynnä tarinoita, jotka halutaan painaa unohduksiin. Muuten liian monen ihmisen elämä on vaarassa romahtaa.

Kirja oli hyvin erilainen kuin Nainen junassa. Viipyilevämpi, pahaenteisempi, synkempi. Kirjailija johdattelee tarinaa eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta, ja tämä tuotti alussa hiukan hankaluuksia, kun ei heti oivaltanut kuka oli kuka. Loppua kohti pienet purot kuitenkin yhtyvät kuohuvaksi joeksi.  




keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso


Otava, 2017
Pidin kovasti Eppu Nuotion edellisestä dekkaritrilogiasta, joten tartuin innolla tähän uuden sarjan aloitusosaa. Kirjan alaotsikko on Ellen Lähteen tutkimuksia. Minulla on ollut ilo tavata tämä monipuoleinen taiteilija (kirjailija ja näyttelijä,  ilmaisutaidon opettaja, suomentaja, ohjaaja ja näytelmäkirjailija) livenä, kun hän oli kirjailijvieraana kirjastossamme. 

Elleniin tykästyin heti. Hän on 58-vuotias leskirouva, jolla on vilkas rakkauselämä - silloin kun hän itse sitä tahtoo. Hän viihtyy hyvin omissa oloissaan eikä halua vakiintua. Ellen on intohimoinen puutarhaihminen, ja hän matkustelee maailmalla puutarhamatkoilla.Tämä tuo Ellenin persoonaan viehättävää maanläheisyyttä. Ellen on mukana marttojen kotiapuotoiminnassa, ja sen kautta hän tutustuu pieneen Mimmiin ja hänen Timo-isäänsä. Mimmin äiti Mirkka on lähtenyt valvomaan kesähuvilan remonttihommia, ja isä, joka ei juurikaan ole osallistunut lapsen hoitoon, on hiukan pulassa äitiä ikävöivän Mimmin kanssa. Niinpä Ellen rientää apuun, ja pestistä tuleekin odotettua pitempi, sillä Mirkka näyttää kadonneen mökiltä jäljettömiin.

Apuun tulee myös Mirkan sisar Anneli,Mimmin kummitäti,  joka on katkera sisarelleen siitä, että tämä on lunastanut itselleen vanhempien kesähuvilan, Annelille rakkaan paikan, jota hän on havitellut itselleen. Anneli ujuttautuu Mimmin ja Timon elämään ja saa asiat taas rullaamaan ja perheen arjen kohdalleen. Mutta Mirkkaa ei vaan löydy eikä kuulu kotiin. Onko hän kyllästynyt värittömään aviomieheensä ja lähtenyt omille teilleen, vai onko hänelle sattunut jotain?

Elleniä haluaa hänkin tietää, mitä Mirkalle on tapahtunut, ja palkkaa naapurin nörtin teinipojan Samuelin selvittämään Mirkan taustoja ja auttelemaan muutenkin käytännön töissä. Samuelin äidillä, Neuvostoliitosta loikanneella huippupianisti Irinalla on menneisyydessään salaisuuksia, joita Samuel myös ryhtyy selvittelemään, kun äidiltä ei tietoja heru.

Kirja oli hiukan liiankin "helppo", juonen käänteissä ei ollut kovinkaan paljon yllätyksellisyyttä, Ellen tietysti ratkaisi arvoituksen ja Samuelinkin elämä asettui mallilleen. Kirjan voisi sijoittaa johonkin dekkarin ja romanttisen viihteen rajamaille, ja yksinkertaisuudessaan se oli varsin viihdyttävää luettavaa kesäillan ratoksi.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Saara Kesävuori: Askelen edellä

Tammi, 2017


Tämän kirjan kohdalla kävi niin, että aloitin lukemisen trilogian viimeisestä osasta. Muistelen, että olisin ensimmäistä osaa joskus aloitellut, mutta se jäi jostain syystä kesken. Lukukokemusta ei juurikaan haitannut, että edelliset osat ovat jääneet lukematta, vaikka jotkut viittaukset edellisiin osiin eivät täten auenneetkaan. Harkitisin jo muutaman kerran tämänkin kirjan jättämistä kesken, mutta jokin kirjassa oli sellaista, mikä sai lukemaan vielä yhden sivun tai luvun.

Pidän dekkareista, mutta en välttämättä kaipaa ruumiita pakastimissa tai niiden paloittelua kuuteen osaan. Myrkkykäärmeistä en myöskään välitä.  Anni Eloranta on entinen nyrkkeilijä, joka tiputtaa isonkin korston muutamalla iskulla. Eikä pelkää käärmeitä. Uimavalvoja joka menee töihin silloin kun ehtii ja muistaa. Annilla on miesystävä Arttu, poliisi, joka haluaisi vakiintua ja muuttaa yhteen Annin kanssa. Tämä herättää Annissa ristiriitaisia tunteita: olisiko aika vakiintua, opiskella uusi ammatti, perustaa perhe?

Annin äiti on kuollut vuosi sitten, isä kipuilee surutyössään ja tekee muuttoa asunnostaan. Samppa-veli on saanut sekakäytön seurauksena skitsofrenian ja menettänyt toisen kätensä. Samppa on saanut sairautensa tasapainoon ja on muuttamassa hevostilalle, jossa hänen rakas hevosensa on hoidossa. Annin ystävän pyörittämästä perhekoti Kattilasta kidnapataan viiden kuukauden ikäinen Timi-vauva keskellä päivää vaunuista. Anni ei voi olla puuttumatta tapahtumiin.

Annin nyrkkeilyaikainen ystävä Johanna pyytää Annilta outoa palvelusta. Anni joutuu mukaan tapahtumiin, joissa Timin katoaminen on vain pieni sivujuonne. Tapahtumien alkupiste näyttää  sijoittuvan miekkailukouluun, missä Johanna on aloittanut uuden harrastuksen. Yllättäen tapahtumiin liittyy myös Saarinen, Annin isä. Hän tulee ikäänkuin takaovesta sivuhahmosta yhdeksi päähenkilöksi.

Luultavasti en tule trilogian kahta ensimmäistä osaa lukemaan. Kirja oli kaikkea muuta kuin tylsä, tapahtumat ikäänkuin vyöryivät eteenpäin mutta samalla oli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut fantasiakirjaa. Pidän kirjoista, joiden tapahtumat ainakin voisivat olla totta jollain tasolla, mutta tämä kirja ei sitä kriteeriä täyttänyt. Olisin Annin hahmoon kaivannut hiukan tunnetta ja inhimillisyyttä kaiken kovuuden ja räväkkyyden lomaan. Muutenkin jäin kaipaamaan syvyyttä kerrontaan, kirjailija kuvaa kirjassa tapahtumia ikäänkuin kameran linssin läpi, ulkopuolisena.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Sari Helin: Huono äiti: tunnustuksia


SS 2017
Huono äiti -blogi on saavuttanut hurjan suosion, ja ihan uteliaisuudesta tartuin kirjaan, vaikken kohderyhmää olekaan, koska kaikki lapseni ovat jo aikuisia ja äitiyden mokista huolimatta heistä on kasvanut kelpo ihmisiä. Ei kai siinä ole mitään ihmeellistä, että meikit tulee pestyä kynsilakanpoistoaineella, olenpa itsekin useita kertoja käyttänyt kosteusvoidetta hammastahnana tai shampoona. Kirjassa on inhorealistista kuvausta ruuhkavuosien äitiyden hektisyydestä, katkonaisista öistä ja sumuisista päivistä. Syyllistämisestä ja syyllistymisestä.  Miten olla yhtaikaa luomuäiti ja täysimettäjä ja kuuma seksipeto? Toisaalta ei ole unohdettu niitäkään hetkiä, mitkä äitiydessä ovat hyviä ja ainutlaatuisia.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia, osa pelkkiä luetteloita ranskalaisin viivoin sekä rasti ruutuun -testejä. Kirjan lopussa oleva "seksipäiväkirja" oli mielestäni eri sarjaa kuin muu kirja. Kinuskikissan ja Hellapoliisin kohdalla blogista kirja on ihan hyvä juttu,  Huonon kohdalla en olisi asiasta niinkään varma. Tai sitten en vaan ymmärrä kun en kuulu siihen kohderyhmään.



tiistai 23. toukokuuta 2017

Jaana Taponen: Taikamatto

Karisto, 2017

Pidän kovasti Jaana Taposen chick lit -tyyppisestä romanttisesta viihteestä. Taikamatossa esiintyvät Stockan herkku -kirjasta tutut Anna ja Donna, vilahteleepa sivulauseessa kyseisen kirjan antisankari Daniel Degerrothkin.

Annan taloudellinen ahdinko jatkuu, ex-mies Samuli on kuollut ja Anna on teini-ikäisen Juulin yksinhuoltaja. Annan miesystävä Ben on vielä toisaalla naimisissa, ja Anna on luvannut odottaa...loputtomastiko?

Kirjassa liikutaan kustantamomaailmassa. Anna saa kaivatun työtarjouksen kustannusosakeyhtiö Aurinkokunnasta, jota johtaa rautaisella otteella toimitusjohtaja Simo Salmela. Ville Viitanen on juuri siirtynyt hieman kyseenalaista kirjallisuutta kustantavasta Superista Aurinkokunnan palvelukseen. Superin boheemi työilmapiiri tuntuu olevan valovuosien päässä Aurinkokunnan konservatiivisuudesta, ja hetkittäin Ville miettii onko tehnyt elämänsä virheen työpaikkaa vaihtaessaan. Aurinkokunnan sydän ja sielu on kaunis ja viileä kustannuspäällikkö Katarina. Katarina ei paljasta itsestään mitään. Ville on nähnyt Katarinan itkevän, ja huomaa hänen myös silloin tällöin yöpyvän työpaikallaan. Hiljalleen Ville siirtyy läppäreineen työpöytänsä äärestä Katarinan työhuoneen sohvalle työskentelemään.

Anna ja Ville ovat lentäneet yhdessä taikamatolla kymmenen vuotta sitten, kun Anna oli vielä tukevasti naimisissa lapsensa isän kanssa. Ville ei ole koskaan unohtanut Annaa, ja nyt he tapaavat uudestaan työn merkeissä. Yhteistyö jatkuu myös epävirallisemmissa merkeissä, sillä Ville on tullut lyöneeksi vedon, jonka voittaakseen tarvitsee Annan kirjallisia kykyjä. Vedon myötä vaarantuu sekä Aurinkokunta että Villen työpaikka, ja aikamoinen soppa syntyy ennen kuin asiat alkavat selvitä. Loppu jäi mukavasti avoimeksi, eikä ihan tarkkaan selvinnyt kuka jäi lentämään kenenkin kanssa taikamatolla. Ehkäpä tapaamme vielä Taposen seuraavassa kirjassa :)



maanantai 15. toukokuuta 2017

Ilves, J.M. : Sorjonen: Loppupeli

Gummerrus, 2017
Minä, joka en yleensä TV:tä katsele, koukutuin täysin Sorjoseen. Ilokseni sarja on saanut kansainvälistäkin menestystä. Tämä kirja, kuten aikaisempikin osa, noudattelee tarkasti tv-sarjan käsikirjoitusta. Yleensä kun lukee kirjan ensin ja katselee sen jälkeen tv-sarjan, joutuu pettymään. Tämän kirjan kohdalla kuitenkin toivoin, että olisin voinut lukea sen ennen sarjan katsomista. Luulen, että sarjan tapahtumat olisivat voineet aueta eri tavalla. Mutta hyvä näinkin, ja kirjaa lukiessa oli helppo loihtia henkilöt ja tapahtumapaikat mielen sopukoihin tv-sarjan perusteella.

Rikoskomisario Kari Sorjonen muutti perheineen Lappeenrantaan pääkaupunkiseudulta toiveinaan rauhallisempi työ ja enemmän aikaa vaikeasta sairaudesta toipuvan Pauliina-vaimon sekä Janina-tyttären kanssa. Mutta eipä Lappeenranta Sorjosta helpolla päästä, ja nyt hän joutuu perheineen pahempaan tilanteeseen kuin ikinä edellisessä työssään.

Sorjosen tytär Janina löytyy veneestä keskeltä Saimaata kädet kyynerpäitä myöten veressä. Samasta veneestä löytyy myös kuollut mies, ja veren Janinan käsissä todetaan olevan ko. miehen verta. Janina ei muista tapahtumista mitään, mutta hän on ainoa epäilty murhatapauksessa. Sorjonen ei tietenkään saa tutkia tapausta, vaan hänet määrätään toisiin tehtäviin. Janina alkaa jo itsekin epäillä itseään, mutta Kari Sorjonen uskoo tyttärensä syyttömyyteen ja käynnistää varjotutkimukset oikean syyllisen löytämiseksi. Tutkimusten tiimellyksessä Kari Sorjosen ongelmanratkaisukyky ja harvinainen muistikapasiteetti joutuvat todella koetukselle, samoin kuin perheen luottamus. Aika käy vähiin.
Edellisestä kirjasta ja tv:stä tutut poliisikollegat Lena ja Niko rientävät Kari Sorjosen avuksi - Kari pelasti edellisessä kirjassa Lenan tyttären. Korvaukseksi Lena päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen Janinan. Lena on lempihahmoni sekä kirjassa että tv-sarjassa. Monessa liemessä keitetty piinkova poliisi, joka ei kaihda kyseenalaisiakaan keinoja poliisin työssä. Tarkoitus on kuitenkin aina hyvä.

Te jotka sarjaa katselitte, tiedätte tapahtumien kulun ja loppuratkaisun. Kirja kannattaa lukea, oli sitten katsonut sarjan tai ei, niin loistava ja koukuttavasti kirjoitettu se on. Ja voin taata, että jos luet kirjan  etkä ole sarjaa katsonut, varmasti haluat heti katsoa joka jakson. Vaikka tapahtumat noudattavat sarjan käsikirjoitusta, kirjaa ei malta laskea kädestään. Haluaisin kovasti tietää, ketkä kaksi kirjailijaa ovat salanimen J.M. Ilves takana. Minulla on omat epäilykseni....

Katarina Wennstam: Varjot

Kuvahaun tulos haulle katarina wennstam varjot
Otava, 2017

Wennstam on ollut yksi suosikeistani pohjoismaisen dekkarin genressä. Edellinen Wennstamin kirja Kivisydän sulatti sydämeni, ja odotukset olivat korkealla Varjojenkin kohdalla. Wennstamin kirjoissa painopiste on heikompien - lasten, naisten - puolella. Tässä kirjassa tapetilla on naisiin kohdistuva väkivalta. Kaikki muut väkivallan muodot ovat Ruotsissa vähentyneet, mutta naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta ei. Kirjan mukaan Ruotsissa kuolee joka vuosi 16 naista lähisuhdeväkivallan seurauksena.

Nyt saavat pelätä ne miehet, jotka ovat syyllistyneet väkivaltaan naisia kohtaan. Neljän naisen naamioitunut joukko käy sellaisten miesten kimppuun, jotka ovat kärsineet tuomionsa väkivaltaisista teoistaan. Naiset kostavat teot tyyliin "silmä silmästä, hammas hampaasta", ja miehet joutuvat juuri samanlaisen väkivallan kohteeksi kuin mitä ovat itse naisilleen tehneet. Uhrit ja syylliset heittävät häränpyllyä. Naisten kostoiskut saavat sympatiaa osakseen, eikä lukijakaan oikein tiedä mitä ajatella. Nämä miehet ovat rangaistuksensa kärsineet, mutta ovatko ne olleet riittäviä ja oikeudenmukaisia?

Edellisistä kirjoista tuttu rikostarkastaja Charlotta Lugn alkaa selvittää kostorikosten sarjaa. Varjot eivät jätä jälkiä, kunnes tekevät kohtalokkaan virheen. Vai onko kyse sittenkään sattumasta? Puolustusasianajaja Shirin Sundin joutuu vaikean tehtävän eteen. Charlotan oma elämäntilanne on umpisolmussa, eikä Shirinilläkään mene yksityiselämässään kovin hyvin.

Kirja oli hienoinen pettymys, tai ehkä odotukset olivat liian korkealla. Takaumat olivat jotenkin irrallisen oloisia, olisi ollut mukava perehtyä kunkin kostajanaisen tarinaan hiukan syvemmälle. Nyt tapahtumat ikään kuin poukkoilivat ajasta ja paikasta toiseen. Loppuratkaisu kuitenkin kursi koko tarinan kokoon ja pelasti kirjan.


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Liisa Laavola: Maaseudun rauhaa : ja muita harhaluuloja eläinten kanssa elämisestä

Kustannushd 2016

Tässä kirjassa pääosassa ovat eläimet: Kissat Siisseli, Pertti-setä ja Hipinä, koira Vilpus, Salama-hevonen, islanninhevosmummot Höntti ja Dalia, Pette-poni. Sekä kanoja, lampaita, vuohi, sikoja, lehmiä....jotka kaikki ovat isännälle ja emännälle rakkaita kotieläimiä. Huvin vuoksi hankittuja. Munia ja maitoa tulee kotitarpeiksi, ja possupojat joutuvat joulun tullen kinkuiksi. 

Jokainen eläin on persoona, ja kaikki onnistuvat aiheuttamaan isännälle ja emännälle ylimääräisiä rytmihäiriöitä. Kissa tuo sisälle elävän hiiren, jota sitten porukalla jahdataan. Hevoset pääsevät ruisjauhosäkille ja saavat ähkyn. Kettu pääsee kanalaan listimään kanoja. Hevoset ja lampaat karkailevat. Aitoja rakennetaan. Eläimissä on pomottajia ja alistujia, eikä kärhämiltä vältytä. 

Rakastan kirjojen kuvaliitteitä, ja tästä kirjasta sellainen löytyy. Sekä myös hauskoja mustavalkokuvia. 

Kaverukset
 
Miten erottaa joukosta isännän? Sillä on silmälasit
Kirja on riemukas pieni ahmaisupala, jota ei voi hymyilemättä lukea. Isäntäpariin on helppo samaistua, kun on itsekin joutunut kiperiin tilanteisiin eläinten, lähinnä koirien kanssa. Tässä kirjassa Vilpus-koira on se helpoin tapaus. 

Jyrki-isäntä pyrkii vähän rajoittamaan emännän intoa hankkia aina uusia ja uusia eläimiä. Mutta kun lehmä, possu tai hevonen ilmestyy taloon, on isäntäkin myyty ja innolla mukana eläinten hoitamisessa. Lypsämäänkin hän joutuu, kun Liisa-emäntä putoaa hevosen selästä ja elelee vähän aikaa käsi paketissa. 

Jokaisen maaseudun rauhasta haaveilevan tai siellä jo elävän kannattaa lukea tämä kirja, ennenkuin hankkii eläimiä "ilokseen". Kannattaa miettiä toisenkin kerran. Joskin ilo eläimistä voittaa riesat mennen tullen.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Mari Jungsted, Ruben Eliassen: Tummempi taivas

Otava, 2015
Toisin kuin useimmissa Jungstedin kirjoissa tämän kirjan miljöönä oli Gran Kanaria eikä Gotlanti. Tämä miellytti minua, ihmistä jolla on ikuinen kaukokaipuu lämpimään. Tapahtumat ovat eksoottisia. Kaksi nuorta naistaa löytyy raa´asti murhattuna ja aseteltuna kuuluisien maalausten asetelmiin. Kuka on tämä taidetta tunteva murhaaja ja mikä on hänen motiivinsa? Saaren syrjäisellä rannalla sijaitsee joogakeskus Samsara Soul, joilla murhatuilla naisilla on yhteys. Karismaattinen joogaohjaaja Samsara ei Frank on epäiltyjen listalla. 

Kanarian poliisi rientää murhapaikalle päällikkönään  Diego Quintana. Sara Moberg on ruotsalainen toimittaja, joka on asunut saarella jo parikymmentä vuotta perheensä kanssa. Hän saapuu murhapaikalle pian poliisin jälkeen, eikä voi pitää näppejään erossa murhatutkimuksesta. Apunaan hänellä on lähetystön työntekijä Kristian, entinen poliisi, joka on menettänyt mahdollisuutensa tehdä poliisin työtä Ruotsissa virantoimituksessa sattuneiden traagisten tapahtumien seurauksena. Koska Quintanalla on lämpimiä tunteita Saraa kohtaan, hän saa sisäpiirin tietoja poliisilta helpommin kuin toimittajat yleensä. Toki Diego luulee, että Sara haluaa tietoja lehtijuttuja varten, mutta pian Sara ja Kristian ovat tapahtumien keskiössä. Työtoveruus muuttuu pian ystävyydeksi. 

Välillä palataan ajassa taaksepäin. Sillon päähenkilönä on nuori kanarialaisnainen Adriana sekä hänen poikansa David. Adriana menettää miehensä merelle ja jää kahden Davidin kanssa. Elämä ei ole helppoa, mutta Adriana pääsee aloittamaan uuden elämän. Kunnes hänen elämäänsä astuu Samsara eli Frank, ja Adriana rakastuu palavasti. Näin hänelläkin on yhteyksiä joogakeskukseen ja myös motiivi ainakin toiseen murhista. 

Luin kirjaa melkein puoleenväliin hiukan turhautuneena. Se ei ikäänkuin lähtenyt lentoon. Mutta sitten alkoi tapahtua, ja loppuosa oli niin jännä ettei kirjaa voinut laskea käsistään. Murhaaja paljastuu lukijalle jo hyvissä ajoin ennen loppuratkaisua, mutta se ei häirinnyt kirjan loppuosan tapahtumia, jotka vyöryivät melkoisella vauhdilla. Ja kuten hyvässä dekkarissa, tässäkin joku joutuu pahaan pulaan vielä ihan loppumetreillä.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Atena, 2016


 "Tämä kirja on täyttä faktaa ja fiktiota. Osa on tapahtunut minulle, osa tutuilleni, osa mielikuvituskavereilleni.
Varmaa on kuitenkin se, että kaikki on tapahtunut. Kerron asiat rehellisesti ja suoraan. Puhun paljon seksistä ja käytän härskejä sanoa.
Noin. Sinua  on varoitettu."

Siinä tulikin oikeastaan kaikki kirjan sisällöstä. Henriikka Rönkkönen on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, ja hänen gradunsa käsitteli pornoa. Hän kirjoittaa suosittua sinkkublogia.

Kirjan kertoja on nuori nainen, joka on eronnut pitkästä parisuhteesta, eikä oikein tiedä, haluaako elää täysillä sinkkuelämää vai vakiintua. Niinpä hän yrittää vähän kumpaakin. Miehiä riittää yhden illan hoidoista hiukan pidempiin seurustelusuhteisiin. Sänkykamarijutut hän kertoo niin yksityiskohtaisesti, että juuri muusta ei kirjassa puhutakaan. Ja käyttää toden totta niitä härskejä sanoja. Kirja on siita huolimatta - tai ehkä juuri siksi - hauskaa ja viihdyttävää luettavaa. Kertoja ruotii miehiä säälimättömästi, odottaa viestiä yhden illan miehiltä jotka velvollisuudentuntoisesti pyytävät aamulla puhelinnumeroa vaikka eivät aiokaan ikinä soittaa. Joskus taas joutuu karistamaan epätoivoisia miehiä kannoiltaan. 

Kirjassa tavataan Nallekarhu, Mielikuvituspoikaystävä, Sielunparantaja, Peräreikämies, Herra Steriili, Karju, Pienimunainen mies ja Ystävämies. Puhutaan stalkkaamisesta, seksiäänistä ja häpykarvahelvetistä. 

"Ps. Elämä on semmonen, että jos pyrkii vastavirtaan koko ajan, lopulta uupuu jä päätyy rättiväsyneenä sinne, minne virta olisi vienyt jo aikoja sitten.

Pps.Olen edelleenkin sinkku. Älkää uskoko mitään neuvojani".

En tiedä jääkö varsinaisesti mitään paitsi, jos tämän kirjan jättää lukematta. Minäkin meinasin jättää, mutta luinpa kuitenkin. Eipä siinä mitään häviä jos lukeekin :)

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Mari Jungstedt: Kullan kallis

Otava,2016

Mari Jungstedt kuuluu ehdottomiin suosikkeihini pohjoismaisen dekkarin saralla. Kirjat sijoittuvat kauniiseen Gotlantiin. Komisario Anders Knutas on hyvin inhimillinen, ei mikään yli-ihminen niinkuin dekkareiden poliisit joskus. Hän kipuilee oman menneisyytensä kanssa. Nyt hänellä on vihdoin rinnallaan kollega Karin Jacobsson, jonka kanssa suhde on orastanut jo edellisissä kirjoissa. Mielenkiintoiseksi suhteen tekee se, että pari on yhdessä sekä työn merkeissä että vapaa-ajalla.

Kaunis ja perinteikäs maatila Gotlannin luonnonkauniissa ympäristössä on menossa myyntiin. Kiinteistövälittäjä Sanna Widding on menossa tutustumaan myytävään kohteeseen,  jonka omistaa perikunta, kolme sisarusta. Myynnissä on ristiriitaisuutta, mikä arveluttaa hiukan Sannaa. Sisaruksista Julia asuu tilalla ja harjoittaa lammastaloutta, eikä ole halukas myymään. Hänellä ei kuitenkaan ole varaa lunastaa sisarustensa osuutta tilasta. Sisaruksista sekä Marialla että Danielilla on akuutti rahantarve, ja kiire saada tila myytyä. Nuorin sisaruksista, Elias, on kuollut kymmenen vuotta aikaisemmin kiipeilyonnettomuudessa Chilessä. Tällä tutustumisreissulla Sanna tulee murhatuksi.

Pian toinenkin nuori nainen kuolee. Murha-ase on niin erikoinen , että tapaukset ovat selvästi saman tekijän käsialaa. Eivätkä kuolemantapaukset jää tähän. Kaikki tapahtumat tuntuvat liittyvän myytävään maatilaan. Julia alkaa saada outoja viestejä menneisyydestä.  Murhaaja on myös runollinen, sillä hän jättää jokaisen uhrinsa läheisyyteen Karin Boyen runonpätkän, jotka saavat poliisit entistä enemmän ymmälleen. Mitä murhaaja yrittää runoilla kertoa?

Kirja on niin sujuvaa luettavaa, että luin sen parissa illassa. Jungstedt johtaa taitavasti lukijaa kohti loppuratkaisua, mutta se on kuitenkin yllätyksellinen. Kunnon dekkarissahan ennen loppuratkaisua joku joutuu vakavaan vaaraan, ja pelastuu täpärästi. Tässäkään asiassa ei tullut pettymystä.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Myllylahti, 2016

Tiina Martikaisen toinen dekkari, ihan kelpo sellainen. Pitääpä etsiä ensimmäinenkin käsiini ja lukaista sekin. Lukaisemisesta juurikin on kyse.Kirja on varsin "helppo"  luettava. Reilun kokoinen teksti ja sopivan mittaiset rivit. Tarinakin melko yksinkertainen ilman sivujuonia, edeten kronologisessa järjestyksessä. 

Poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio on symppis, ihan tavallinen 16-vuotiaan tytön yksinhuoltajaäiti. Mira-tytär on helppo tapaus hänkin ilman sen kummempaa teiniangstia, joskaan pikku väittelyiltä äidin kanssa ei voi välttyä. Hannan miesystävä Erkki vaan vilahtaa kirjan alussa ja lopussa, ja jäi hyvin vieraaksi ja ulkopuliseksi. Muidenkin poliisien yksityiselämää vain sivutaan, ja kirja pysyttelee tiukasti itse tarinassa ilman sen kummempia hyppelyitä sivupoluille.

Suosikki"henkilöni" kirjassa oli poliisikoira Riina, joka on jälkisanojen mukaan ihan todellinen poliisikoira. Toisin kun kirjassa oikea Riina on erikoistunut ruumiskoiran tehtäviin.  Riina on ihan tavallinen vähän hömelö saksanpaimenkoira joka kuorsaa sohvalla tai auton perässä. Mutta kun se saa poliisikoiran liivit ylleen, se muuttuu yhtä rautaiseksi ammattilaiseksi kuin emäntänsä. 

Itse tarina oli makuuni ehkä liiankin yliampuva, ja tuntuu aika epätodelliselta ajatukselta, että tällaista voisi tapahtua jossain Karjalohjalla. Sinänsä lähtöasetelma on ihan uskottava. Nainen löytyy pahoin ruhjoutuneena talonsa uima-altaasta. Aluksi luullaan hänen kaatuneen viiniä nautittuaan, mutta ilmeneekin että Pirjo-rouva on tönäisty altaaseen väkivaltaisesti. Luonnollisin epäilty on tietenkin aviomies Harri, jonka on kuitenkin nähty istuvan ravintolassa koko illan ajan. Loppujen lopuksi kaikki roolit heittävät häränpyllyä, ja loppuratkaisu on varsin mielikuvituksellinen.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Ulla Pihkala: Osasto 10 - toivoa ja taistelua

Otava, 2017

Professori Ulla Pihkala on lasten veri- ja syöpätautien erikoislääkäri. Hän toimi vuosina 1986-2013 HYKS:n lastenklinikan osasto 10:n osastonylilääkärinä. Kirjassa on runsaasti potilaskertomuksia, joissa on joko onnellinen tai surullinen loppu. Osasto kympillä on käyty kiivaita taisteluita lasten syöpätauteja vastaan, ja vaikka tilanne on näyttänyt todella pahalta, on moni taistelu voitettu. Ja sitten on niitä tarinoita, joissa ei käy niin hyvin, silloin tehtävänä on rehellisesti lapsen ymmärryksen mukaan kertoa missä mennään, lievittää kipua ja tehdä kuolemasta lempeä ja turvallinen. 

Kirja ei ole mitään sosiaalipornoa, se on tekstiltään melko kliininen ja osittain lääkärikieltäkin. Varsin mielenkiintoisesti Pihkala osaa kuvata hoitokeinoja ja niiden kehittymistä vuosien varrella. Vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta, kaikki kivet käännetään pienen potilaan hengen pelastamiseksi. Lasten hoitaminen on pitkälti myös vanhempien hoitamista, ja sen lisäksi että lääkäri osaa työnsä, hänellä on oltava myös sosiaalisia taitoja ja sydäntä puhua asioista lempeästi mutta silti niiden oikealla nimellä. Ulla joutuu myös välillä taistelemaan vanhojen jäärien kanssa siitä miten ennen on hoidettu ja miten nyt tulisi hoitaa. Ulla on sitkeä ja jäätävän asiantunteva, ja pistää vastaanhangoittelijoille jauhot suuhun. Vanhemmatkaan eivät aina ole helppoja, ja ääritilanteissa joudutaan ottamaan lapsi tilapäisesti huostaan, että hyvä hoito voidaan toteuttaa. 

Kirjoittaja on todella asiantunteva ja saanut oppia myös Yhdysvalloissa. Hiukan kirjassa häiritsi kirjoittajan omanarvontunto ja itsensä ja osaamisensa korostaminen. Toisaalta hän kyllä kehuu vuolaasti myös muita osasto kympin hoitajia ja lääkäreitä - mutta ei kaikkia. Kirja on niin asiatekstiä, että sitä lukiessa ei tullut tippa linssiin. Mutta niin kiinnostava se on, että sitä oli vaikea laskea kädestään. Valoisa kirja raskaasta aiheesta.

torstai 23. helmikuuta 2017

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa

Tammi, 2005

Pidän kovasti Annamari Marttisen kirjoista, joten halusin palata tähän vanhempaan tuotantoon. Mistä kevät alkaa -kirjan olen lukenut aiemmin, mutta halusin nyt lukea sen uudestaan. Tarina on hyvin uskottava ja todentuntuinen elävän elämän kuvaus, jossa kolmen sukupolven naisen kipuilevat kukin omassa elämäntilanteessaan.

Leila järjestää tyttärensä Kian ylioppilasjuhlia ja yrittää samalla huolehtia dementoituneen äitinsä Helenan asioista. Helenan sairaus on edennyt siihen pisteeseen, että omassa kodissa asuminen ei enää onnistu. Leilan aika ja voimat eivät oman opettajantyön ohessa meinaa riittää äidistä huolehtimiseen, joten huoli ja syyllisyydentunteet ovat voimakkaat. Samalla Leila on katkera kauempana asuvalle Päivikki-siskolle siitä, että joutuu yksin vastuuseen äidistä. 

Lakkiaisten jatkot vietetään Leilan ja Antin mökillä koko luokan kesken. Leila kuvittelee mielessään, miten tytöt istuvat mekoissaan keinussa kuohuviinilasit kädessään ja laulavat Gaudeamusta. Totuus juhlista on tietenkin toisenlainen, ja illan tapahtumat muuttavat Kian elämää sekä äidin ja tyttären suhteita.

Mielenkiintoisin osuus kirjassa on mielestäni Helenan ajatukset ja päänsisäinen elämä, jota Annamari on onnistunut kuvaamaan uskottavasti. Miten pelottavaa on kun ei tiedä eikä muista, ja tutukin ihmiset muuttuvat vieraiksi. Miten painajaismaiselta hyvää tarkoittavien ihmisten käytös tuntuu dementoituneen mielessä. Äidin ja tyttären roolit vaihtuvat, ja myös Kia on hiukan hukassa kun rakas mummi ikäänkuin lakkaa olemasta olemassa, vaikka fyysisesti onkin paikalla. 

Kirjan Leilaan on helppo samaistua. Hän tekee parhaansa omien voimiensa äärirajoilla, ja samalla kipuilee oman ikääntymisensä ja lapsen aikuistumisen kanssa. Tavallinen tarina, ja niin tosi monen meidän kohdalla. Pidin kovasti.

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

 
Tuija Lehtinen ja Otava, 2016
Tuija Lehtinen on kiistaton viihteen kuningatar Suomenmaassa, eikä petä tässä uudessa kirjassakaan. Helmi on nuori nainen, joka aikansa maailmalla matkaoppaana ja muissakin töissä kierrettyään saa hoitaakseen Divarin Helmen,  äitinsä ja isäpuolensa vanhojen tavaroiden liikkeen. Hän alkaa innoissaan uudistaa liikettä ja laajentaa liikeideaa. Samaan aikaan hän muuttaa kimppäkämppään kolmen muun sinkkuihmisen kanssa, jotka kaikki ovat omalla tavallaan outoja, eikä yhteentörmäyksiltäkään vältytä.

Lehtisen tuttuun tapaan miehiä pyörii Helmin ympärillä useitakin, ja sänkypuulhiakin harrastetaan. Itse en katsele edes Huutokauppakeisaria televisiosta, ja antiikkiesineiden maailma on muutenkin minulle vieras miljöö, joten siltä osin kirja ei napannut samalla lailla kun aiemmat Lehtisen kirjat. Kirjan henkilöt olivat ehkä liiankin kärjistettyjä, kuten räväkkä mummo ja Helmin äiti, joka salailee Helmin syntyperää. Myös Ville-veli on hyvin stereotyyppinen lusmuileva, bändinsä kanssa touhuileva sottapytty. Loppuratkaisu ei ollut mitenkään yllättävä, mutta kaiken kaikkiaan kirjasta jäi hyvä mieli.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Eija Piekkari: Tappava talo

Myllylahti, 2016

Kirja alkaa hautajaisista. Nuori pariskunta Emmi ja Tuomas ovat menehtyneet auto-onnettomuuden seurauksena. Emmillä ja hänen ystävillään Sonjalla, Kirsillä, Reetalla ja Inarilla on ollut tapana kokoontua tyttöjen iltaan aina silloin tällöin. Sonja on kuitenkin alkanut käyttäytyä omituisesti käytyään jonkun totuutta etsivän lahkon kokouksessa. Hän on alkanut vaatia ystäviään tilille ja tunnustamaan vanhoja asioita totuuden nimissä. 

Hautajaisten jälkeen Sonja löydetään kuolleena, murhattuna lähimetsästä. Edellisistä kirjoista tuttu rikosylikonstaapeli Kristiina "Krisse" Elo kumppaneineen alkaa tutkia tapausta. Toinenkin nuori nainen kuolee, ja poliisit miettivät, onko Sonja ollutkin väärä kohde ja onko talossa, jossa Sonja on asunut, jotain, jonka tappaja haluaa. 

Samaan aikaan Krissen kotikulmilla vanhuksia työnnetään kepillä ojaan ohiajavasta autosta. Krisse miettii, onko asialla joku nuorisoporukka jolla on tällainen sairas tapa huvitella, vai liittyykö asia jotenkin murhiin ja tarkoituksena onkin pelotella häntä?

Sonjan ystävien taustalta löytyy salaisuuksia, joita Sonja on painostanut heitä tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Onko Sonja mennyt painostuksessaan liian pitkälle?

Kirjan alussa on luettelo henkilöistä, mikä on hyvä juttu. Jotenkin tuntuu, että Krissen lähipiirissä on liikaa henkilöitä, jotka on ikäänkuin ympätty sinne väkisin, että saataisiin myös sivujuonta tapahtumille. Poliisiaseman tutkintasihteeri Riikka on mielenkiintoinen tapaus, isänsä ja äitinsä kanssa aikuiseksi kasvanut nainen, joka harjoittelee itsenäistä elämää mutta on niin pumpulissa kasvanut että maailman kierous jää häneltä huomaamatta, ja häntä on helppo huijata. Riikan vahvuus on valokuvamuisti, jota tarvitaan usein poliisitutkinnassa. 

Piekkarin kirjojen suola on minulle henkilökohtaisesti tutut tapahtumapaikat. Kirjoja on mielenkiintoista lukea, kun voi hahmottaa, missä milloinkin mennään ja murhaajakin käy ruokaostoksilla koti-Salessa. Piekkari on mielestäni parantanut otettaan tässä viimeisimmässä kirjassaan ja sitä oli mukava ja viihdyttävä lukea.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Tuula T. Matintupa: Maan ääniä

Mäkelä, 2016
Ylikonstaapeli Alina Mänty on jotenkin symppis. Hän asustelee vuokralla pienessä mökissä maalla. Alinalla on lettikampaus, joka hänen mielestään syö hänen uskottavuuttaan poliisina, joten hän päättää leikata hiuksensa. Tuloksena on vallaton kiharapehko. Monissa dekkareissa naispoliisi on kuvattu raudanlujaksi ammattilaiseksi, joka syö miespoliiseja aamupalakseen. Alina on jotenkin erilainen, hauras ja syvästi inhimillinen. Ja hauska. Toivon kovasti, että hänen alkava romanssinsa naapurin nuoren isännän Samulin kanssa vahvistuu elämänkumppanuudeksi. 

Viljavainiontiellä asukkaat ovat kauhuissaan. Nuori tyttö, Ilona seurustelee salaa vanhemmiltaan epäsopivan miehen kanssa. Hänet löydetään lenkkipolun varrelta murhattuna. Perheenäiti Noora on muuttunut pöhöttyneestä alkoholisti-pillerististä hoikaksi ja hehkeäksi naiseksi. Alkoholistivuosien ja pillerikierteen vuoksi Noora on menettänyt oikeutensa toimia sairaanhoitajana. Perheen nuornimmainen Eetu on Nooran alkoholinkäytön vuoksi syntynyt FAS-lapsena, ja on elävä muistutus Nooralle siitä, mitä hänen alkoholinkäyttönsä on saanut aikaan. Eräänä iltana Noora ei palaa iltalenkiltään. 

Alina työtovereineen tutkii rikoksia. Ei kai voi olla sattumaa että kaksi naista murhataan samalla lenkkipolulla viikon välein? Onko liikkeellä sarjamurhaaja, vai löytyykö jokin yhtymäkohta tapausten välillä? Viljavainiontien asukkaista jotkut ovat varsin kummallista porukkaa. Yksin asuva, romuluinen Saara ei ole puhunut vuosikausiin kenellekään. Saara on kuitenkin kaikkea muuta kuin tyhmä ja yksinkertainen. Frans ja Silja ovat iäkkäät sisrukset. Frans vihaa Nooraa, koska syyttää tätä Laina-vaimonsa kuolemasta. Entä onko Nooran raamikkaalla personal trainerilla osuutta asiaan?

Mielestäni Matintupa parantaa otettaan kirja kirjalta. Mitään henkeäsalpaavia jännityksen hetkiä ei pääse kokemaan hänen kirjojaan lukiessaan. Ihan laadukasta ja viihdyttävää lukemista kuitenkin. Välillä puhuu "Maan ääni" murhaajan suulla.

torstai 19. tammikuuta 2017

Outi Pakkanen: Peili

Otava, 2016

Kirjan kannessa on alaotsikko: "Anna Laine -dekkari". Kirjassa kuitenkin Anna Laine on sivuosassa, ja hiukan mietityttää onko tämä dekkari vai ei. Ei murhia, ei verta, ei rikoksen selvittämistä. Psykologista jännitystä kylläkin, ja paljon ihmissuhdedraamaa ja kipeitä asioita. Ikääntymistä, lapsettomuutta, uusperheen kuvioita. 

Jussi Paronen on järjestänyt elämänsä hyvin. Vaimo Elisabeth eli Lillan on vanhaa, suomenruotsalaista, sivistynyttä ja äveriästä sukua. Lillan pyörittää harrastuksenomaisesti pientä liikettään, lahjatavarakauppaa missä on myös pieni kahvionurkkaus. Jussi tekee uraa ja nauttii appiukon perinnöstä ja Lillanin suvun rahoista, haaveileepa hän poliittisestakin urasta. Jussilla on ensimmäisestä avioliitostaan tytär Helmi, jonka yksinhuoltajuuden hän on saanut ex-vaimo Jutan holtittoman elämän vuoksi. Lillan ei voi saada omia lapsia ja rakastaa Helmiä kuin omaansa, kutsuu itseään mammaksi ja huolehtii kaikista Helmin asioista, niin että Jussi saa keskittyä työhönsä. Lillanin äiti Greta on suvun matriarkka, joka hemmottelee myös Helmiä mutta hänellä on myös perhettä kohtaan asenne: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. 

Jutan äiti, Helmin biologinen isoäiti Violetta Lilja kipuilee oman vanhenemisensa kanssa. Violetan tytär, Helmin äiti Jutta ei ole juuri pitänyt tyttäreensä yhteyttä, ja sen myötä myös Violetan yhteys Helmiin on katkennut. Hän kaipaa tyttöä kovasti. 

Jutta alkaa hiljalleen saada sekaista elämäänsä järjestykseen, ja haluaa Helmin takaisin elämäänsä. Jussin mielestä se on ok, mutta Lillan ei asiaa meinaa niellä, ja vielä vähemmän "bonusisoäiti" Greta. Sitten Helmi katoaa.

Anna Laine on tarinassa ikäänkuin sivustakatsojana. Edellisessä Pakkasen kirjassa Helle Anna alkoi seurustella ihanan Jyrin kanssa, ja pari on edelleen yhdessä. Jyri ja hänen Eljas-poikansa ovat ihanasti sekoittaneet Annan elämän ja asunnon, eikä se aina ole helppoa vuosia yksin eläneelle Annalle. Onko Anna valmis sekoittamaan elämäänsä (ja Justus-mäyräkoiran elämää) vielä lisää Jyrin vuoksi. Annan osa tarinassa on siis pienehkö, mutta välillä tiet kohtaavat Helmin ja Lillanin kanssa. 

Pidän Annasta, ja toivon että seuraavassa kirjassa hän olisi isommassa osassa. Ja toivon hartaasti, että Jyri ja Eljas olisivat vielä mukana kuvioissa.